Elokuussa minulle kerrottiin Viidennellä linjalla erään kapakan edessä, että rankat kokemukset kasvattavat ihmistä ja niin on käynyt sinulle, Veera. Ehkä se on niin, mutta kukapa minä olen siitä mitään sanomaan tai kukaan muukaan. Elämä olisi voinut kulkea eritavalla ja voisin silti olla tämä sama, tummatukkainen hymyilevä tyttö, jolla on välillä liian paljon sanottavaa liian nopeaan tahtiin.
Miten meistä on tullut me? Koulussa opiskelemme vastausta kysymykseen itsestämme niin psykologiassa, biologiassa kuin filosofiassakin emmekä silti vielä tiedä objektiivisesti oikeaa vastausta. Symbioottinen vaihe, peilisuhde sekä samaistuminen ja yhteisö ympärillämme on kai kuitenkin muokannut meitä siksi, mitä nyt olemme. Tai turha sitä on ainakaan kiistää.
Pierre Bourdieun mukaan sosiaalisesta erottautumisesta on tullut entistä tärkeämpää ja distinktiot luovat jatkuvasti uudenlaisia habituksia. Erving Goffman kertoo ettei ihmisen persoona ole vakio vaan se on henkari, johon laitamme eri vaatteen eri tilanteissa. Ihmiselämä on teatteri ja ihmiselämä on täynnä rooleja.
Kun vihdoin tapaan Sinut, haluan riisua jokaisen vaatteen roolihenkaristani ja tahdon Sinun silti rakastavan minua, kaikkine vikoineni ja muutamine hyvine puolineni, rooleista paljaana, roolittomana, vapaana. En ole vielä täysin katkeroitunut enkä lainkaan pessimistinen vaan ikuinen optimisti ja uskon että jossain joskus henkarini voi olla tyhjä ja kaikki roolini kietoutuvat yhdeksi, minuksi, Sinun ja muutaman muun rakkaan hyväksymäksi.
Vähän aikaa sitten minua kehuttiin sellaisesta osasta itseäni, mitä olen itsessäni aina vihannut ja tulen luultavasti aina vihaamaan. Samalla kun yritän itse hyväksyä itseäni sellaisena, miksi elämä on minut muovannut yritän elää ideologian mukaan, jossa saa tehdä mitä lystää kunhan jättää samat vapaudet muille. En tiennyt sen olevan näin vaikeaa. Päivä päivältä ja hetki hetkeltä uuden oppiminen ja erilaisuuden hyväksyminen tuntuu ehkä helpommalta.
Viidennelle linjalle ja elokuun alkuun palatakseni minun olisi matkustettava lähes kaksi kuukautta ajassa eikä kukaan ole siihen vielä pystynyt tai ainakaan emme tiedä niin. Mutta mitä me tiedämme yhtään mistään? Kaikki tieto mitä meille syötetään oikeana ja absoluuttisena totuutena on jonkun valitsemaa, jonkun muokkaamaa ja jonkun mielestä tärkeänä pidettyä. Yhdissä illanistujaisissa puhuimme tästä aiheesta kun kello oli jo paljon eivätkä puheenaiheet malttaneet pitäytyä pinnan yllä vaan raapiutuivat syvemmälle. Pohdimme miten historia on kirjoitettu voittajien näkökulmasta. Kuka muka kuuntelee ja muistelee häviäjiä? Minkälainen olisi maailma nyt, jos natsit olisivat voittaneet ja saaneet tahtonsa läpi?
Aiheet olivat raskaita hämyisessä keittiössä kellon lyödessä itseään yöhön ja raskaita ne ovat nytkin, kun on jo lokakuu. Siinä samaisessa keittiössä samana yönä minulle kerrottiin myös, että muistutin jotain henkilöä ulkonäöltäni, olemukseltani ja tulevaisuudenhaaveiltani. Ennen minulle ei oltu sanottu niin.
