Never a right time

     Kotini lähellä sijaitsevassa metsässä ja Miran ikkunan alla puut ovat pudottaneet lehtensä. Ulkona ilma höyrystyy hengittäessä ja maa tuntuu ja kuulostaa kylmältä jalkojen alla. Pihalle parkkiin jätetyt autot huurustuvat kylmästä ja jos kädet on paljaana, ne kohmettuu. Alan vasta hyväksymään syksyn ja kaiken, mitä se on tuonut mukanaan ja pian siirrytään jo talveen.

     Viime viikolla vietin vain muutaman yön kotona. Yövyin Lahdessa, Tammisaaressa ja Helsingissä. Söin nepalilaista kasvisruokaa, leivoin omenapiirakan pihan tuoreista omenoista Annin kanssa ja kuorin ihoni kookosöljyllä ja kahvinpuruilla. Leikkasin hiukseni tasaisiksi ja ostin ystävälleni mekon, jonka hän aikoo pukea päälleen mennessään pian naimisiin. 

     Näin tähdet ja tähdenlentoja ensimmäistä kertaa. Olen toki katsonut niitä aikaisemminkin, mutta en viime viikolla katsomallani tavalla. Taivas tulvi sinkoilevista ja kuolevista tähdistä, kun me neljä makasimme hiljaa kylmällä laiturilla. Ehkä tähdet, jotka näemme kaupungissa ovat kuolleet jo satoja vuosia sitten. Aamulla käydessämme nukkumaan kuu oli jo väistynyt auringon tieltä. Juuri ennen kuin nukahdimme, kuulimme kummituksen ja päätimme jäädä vielä päiväksi.

     Sarasvuon ajankohtaisohjelmassa Sofi Oksanen kertoi tutkimuksesta, jonka tulokset osoittavat, että kaunokirjallisten tekstien lukeminen kasvattaa ihmisen empatiakykyä. Edellisessä jaksossa Jenni Vartiainen puhui oman äänen parantavasta voimasta; se on ihmisen sisäänrakennettu kivunlievittäjä. Tahdon oppia käyttämään omaa ääntäni ja parantaa edes joitain syvistä haavoistani. 

     Joinakin päivinä olen täynnä elämää ja intohimoa, toisina pelkään menettäväni kirjoittamisen ja itseni kokonaan.

I don't change I just learn

   26. marraskuu 2012     

     "Olen kadottanut osan, tai oikeastaan osia itsestäni, jotka ennen olivat itsestäänselviä minulle ja kaikille muillekin. Olen kadottanut itsestäni sen, mikä teki minusta minut enkä enää tiedä mistään mitään.

     Aamuisin kittaan kahvia, kuin koko elämäni riippuisi niistä desilitroista ja iltaisin juon kamomillateetä tasapainoittaakseni päivän rytmin. En ota riskejä ja kuiskaan kun on pimeää.
     En halua asioiden palautuvan täysin ennalleen, mutta jotain on tapahduttava, jotain on muututtava. Samalla pelkään muuttuvani itsekeskeiseksi valittajaksi ja sellaiseksi ihmiseksi, kenestä ainakaan itse en pidä.
     Tahdon kirjoittaa, niinkuin Ranya ElRamly ja tehdä elämälläni jotain oikeasti merkittävää. Tahdon, tahdon, tahdon enkä tee enkä muutu, mutta tahdon vaan eikä tahtomalla ole ennenkään muutettu maailmaa."

     8. lokakuu 2013

     Paljon on muuttunut 26. marraskuuta kirjoittamani tekstin jälkeen. En tosin aina itse huomaa asioiden muutoksia. Joinain päivinä muutokset kuitenkin iskeytyvät päin kasvoja tai joku sanoo sen suoraan.

     En ehkä vieläkään tiedä mistään mitään, mutta tunnen olevani enemmän oma itseni, kuin koskaan aikaisemmin. Kadotettujen osien, tietynlaisten luonteenpiirteiden ja käyttäytymistapojen tilalle olen löytänyt jotain, mikä on aina ollut siellä, mutta nyt vihdoin tässä. Olen kokonaisempi ja jollain tapaa yhtenäisempi, onnellisempi. Minä. Veera. Enkä haluaisi kukaan muu ollakaan.

     En aio tavata Häntä ainakaan vähään aikaan, en tiedä, en ehkä koskaan enää. Otin yhteyttä kanadalaiseen noin kolmen kuukauden hiljaisuuden jälkeen. 

     Yritän tahtomisen sijasta toimia. En tahdo tai ainakaan pysty muuttamaan ja parantamaan koko maailmaa, mutta voin silti tehdä paljon. Voin hymyillä bussikuskille ja kiittää lähtiessäni, antaa rahaa katusoittajalle ja neuvoa turisteja Helsingin keskustassa. Voin pyrkiä olemaan oman itseni paras mahdollinen versio.

     

Tik tak tik tak

02.02   Tupakansavu pyörii ja muodostaa mitä ihmeellisimpiä kuvioita tässä tunkkaisessa huoneessa eikä mikään lähellä olevista kaupoista tai huoltoasemista ole tähän aikaan yöstä auki. 

            Nousen muutaman tunnin kuluttua lukion kolmannen vuoden toisen jakson ensimmäiseen päivään, enkä vielä tiedä mistä saan aamukahvini. 

            Minua ei väsytä. Syksyn ensimmäisen vaiheen aiheuttama väsymys ja huoli on vihdoin vaihtunut tulevan ajanjakson haaveisiin ja mahdollisuuksiin. 

03.28   Ulkona on pilkkopimeää, enkä vieläkään ole väsynyt. Kääriydyn tiukemmin lakanaan. En ole vielä valmis kohtaamaan tämän päivän maailmaa. 

09.27   Ensimmäinen bussi ja juna menevät molemmat ohi. Huopalahden juna-asemalla elämäänsä kyllästyneen näköinen mies siivoaa ihmisten maahan heittämät tupakantumpit ja HSL:n kertaliput minun lukiessani David Nicholssin kirjoittamaa romaania, Sinä päivänä. 

Myöhemmin haemme kahvia Stockmannin Robert's Coffeelta, istumme Esplanadin puistossa ja kävelemme Kauppatorin läpi Senaatintorille. Tapaan myös Hänet ja poltamme tupakkaa keittiössä liesituulettimen alla, enkä ole koskaan kokenut olevani yhtä kokonainen.