It's hard to believe that there's nobody out there It's hard to believe that I'm all alone

     Live-musiikkia alakerrassa aina maanantaisin ja viikonloppuisin, tuttu baarimikko, Skotlannista kotoisin oleva laulaja/kitaristi Roby  ja me kolme lavalla maanantai-iltana, Anna mulle. Myöhemmin, kun paikka on tyhjempi, tanssimme pöytien välissä ja pidämme toisiamme käsistä kiinni. Suutelet minua julkisella paikalla; kantakapakassa ja kotikadullani, mitä et yleensä tee.
     Päivistä puuttuu jatkumo, yhtenäisyys, tasapaino ja odotettavuus. Yhtenä päivänä en tahdo saada katsettani irti Sinusta enkä osaa keskittyä muihin ympärillä, toisena päivänä huomaan katsovani ihmisten vilinää Fredrikinkadulla selkäsi takana enkä muista yksityiskohtia kertomistasi asioista. Tapaamme taas illalla ja kohtaamme alakerrassa ranskalaiset capoeiraharrastajat, keskitymme hetkeksi vasemman käteni motoriikan puutteellisuuteen ja kyselen asioita, joihin ei Sinulla tai kai kenelläkään toisellakaan ole antaa minua tyydyttäviä vastauksia.
     Rappukäytävässä välkkyvät valot, minä ja Sinä, yö, välkkyvät valot rytmittävät keskustelua, jota en odottanut käytävän, vielä, tai ehkä koskaan.

     Jos ajatukset on itketty ja mieli on tyhjä, mitä jää jäljelle?






Ja jos Jumala haluaa tulla minun sydämeeni asumaan, kuka minä olen Häntä kieltämään?

WHERE DOES THE GOOD GO?

     Kuulun julkisiin liikennevälineisiin, kuulun linja-autoihin ja raitiovaunuihin, ihmisten keskelle ja matkan varrelle, kuulun kohtaamisiin linja-auton kuljettajan kanssa ja kuulun linja-auton ensimmäiselle penkkiparille, ja jos vanhempi rouva tarvitsee paikkani, nousen ja seison loppumatkan. Nyt kun pakkanen on tammikuussa tullut ja lumi jäänyt maahan jo useammaksi päiväksi, liikenne on kai jatkuvasti sekaisin ja myöhässä, eikä se kyllä haittaa yhtään mitään. Eiraan vievän linja-auton etunäytössä lukee "Munkkivuori" ja kun ilmoitin siitä kuljettajalle, vaihdoimme kuulumiset ja hän antoi vihreään matkakorttiini oranssin suojakotelon. 
     Viikot ilman kirjoittamista ovat kai jo muuttuneet kuukausiksi, enkä ole osannut tuoda julki niitä ajatuksia ja niitä ihmisiä, joita olen kokenut ja tavannut ja kohdannut. Miten kertoa ystävällisestä kameraliikkeen omistajasta, jonka kanssa herätimme Vapaakirkon kirpputorilta ostamani filmikameran uudestaan henkiin, miten kertoa, kuinka kanssakäymisemme jälkeen hymyilin Porthaninkadulle astuessani niin, että hymyni tarttui pieneen tyttöön ja vanhaan herraan? Miten kertoa amerikkalaisista turisteista, jotka erosivat Mannerheimintiellä hetkeksi ja sopivat tapaavansa toisensa taas myöhemmin tai miten kertoa, kuinka en ole nähnyt samanlaista rakkauden paloa, kuin heillä oli ja toivon kovasti, voi, niin kovasti, että edelleen on, elokuvissakaan? Miten kertoa tulitaiteesta ja soittavasta orkesterista Helsingin päärautatieasemalla?
     Miten kertoa Hänestä; miten kertoa siitä, kuinka ensimmäisen kerran kahdestaan tavatessamme poikkesimme Liisa Kosolovskyn taidenäyttelyyn Bulevardilla, tai miten kertoa Kahvisalongissa ja Cafe Lasipalatsissa käymistä keskusteluistamme, miten kertoa ravisuttavasta vapauden tunteesta, jonka Hän sai minussa aikaan? Miten kertoa ikäerosta ja siitä, kuinka ikä ehkä sittenkin on muutakin, kuin pelkkiä numeroita? Miten kertoa siitä, että nyt, kun jälleen olen yksin yksin, en siltikään osaa olla? Miten kertoa siitä, kuinka aika juoksee hervottomana jossain kaukana edessä päin, kuinka aika ei ole koskaan läsnä, vaan aika on aina vähän edempänä ja silti se on ehkä vähän myös tässä, kai aika on tässäkin tammikuun keskiviikkoaamussa ja viime kesän puistoissa, muuttopäivässä ja työpaikan pikkujouluissa.
     Mutta miten kertoa siitä, että paras ystäväni lähti Lontooseen rakkautensa luokse, kuinka kertoa ikävästä ja siitä, kuinka joissain tilanteissa ei todella osaa sanoa mitään eikä tehdä mitään, kuinka kertoa siitä, miten toivoo silti olleensa tarpeeksi? Miten kertoa siitä, että ei silti ehkä mikään tai kukaan koskaan ole tarpeeksi, kuinka ei ole olemassa minkäänlaista tiettyä rimaa tai tunnetta, jonka saavuttaessa vihdoin olisi "valmis", "kunnossa" tai "onnellinen"?
     En ole osannut kertoa edellä mainitsemistani asioistani enkä siitä, miten aurinko valaisee huoneeni aamuisin tai että ikkunaani ei saa ripustettua verhoja. Eikä se kyllä haittaa yhtään mitään.