Was blind but now I see

Kaksi kevätauringon lämmittämää viikkoa yhdessä. Monta lasia punaviiniä, muutama olut, teetä ja bataattiranskalaisia, lukuisia Whatsapp-viestejä, pitkiä katseita ja kävelyitä, vaihdettuja suudelmia ja naurua. Joku oli minulle kerrankin hyvä, uskalsin ihastua ja olla se oma itseni, joka osaan olla.

Kevätauringon huumaa kesti kaksi viikkoa. Sen jälkeen lämpötilat laskivat jälleen, lunta, lunta ja räntää, loskaa ja jengi vaahtosi takatalvesta. Ehkä näillä asioilla ei ole keskenään tekemistä, "takatalvella" ja sillä, että Hän ei halua minua, mutta tapahtuivatpahan samaan aikaan kuitenkin, lumen tulo ja minun hetkellinen murtumiseni. Ei kuitenkaan samalla tunnilla, eikä kai välttämättä edes samana päivänä.

Elämästäni on kadonnut jälleen kerran rytmi. Toisaalta mietin, onko mitään rytmiä koskaan ollutkaan? Mitä jos rytmi, joka elämästäni tuntuu puuttuvan, onkin sitä rytmiä itsessään? En osaa soittaa rumpuja tai taputtaa kappaleissa oikeissa kohdissa, en ole rytmikäs. Miksi rytmi viihtyisi arjessanikaan?

En tunnu olevan tarpeeksi; en laiha, en kaunis, en fiksu, en sarkastinen, en hauska, en järjestelmällinen, en tehokas, en hyvä, en minä, en tarpeeksi, mitään, tarpeeksi, en,

en,
en,
tarpeeksi,
en.
   
  Haluaisin oppia olemaan oman itseni paras versio. En osaa olla kukaan muu, kuin minä, Veera, mutta en ole sitäkään tarpeeksi. Tunnen itsestäni vain osia, paloja ja sattumanvaraisia tapahtumia, en näe suurempaa kuvaa enkä osaa kertoa, kuka tai millainen minä olen. Jotkin asiat saavat sydämeni sykkimään kovemmin kuin toiset asiat. Ihmisten yllättävä kohtaaminen, kävely, kiireettömyys, liikennevalot, julkiset liikennevälineet, Helsinki, aurinko, tumma huulipuna ja ennen kaikkea ihmiset.

Ihmiset. Olemme kaikkialla ja silti emme missään, emme jaksa enää katsoa toisiamme tai kiinnostua toisesta. Ihmiset. Olemme kaikkialla ja olemme pohjiltamme samaa, meissä on samaa niin paljon enemmän, kuin tiedämmekään.
  Onneksi on elämä ja onneksi on Jeesus. Onneksi saamme oppia kiinnostumaan uudestaan, välittämään uudestaan, välittämään enemmän ja välittämään syvemmin. Siitä tässä kaikessa kai on kyse, ihmisistä, välittämisestä, kohtaamisista. Kohtaamiset on kaikki mitä on ja se on kaikkein tärkeintä.

Olen viettänyt useita hetkiä ja öitä Sannin luona Alppilassa. Paras ystäväni Anni muuttaa takaisin Helsinkiin ylihuomenna. Pinja ja Juho käyvät nykyään molemmat töissä. Nea, Riina ja Mona, minä heidän joukossaan, valmistaudumme yliopiston keväällä järjestettäviin   pääsykokeisiin. Ympärilläni on niin paljon ihmisiä, paljon rakkautta ja välittämistä, ja silti, joskus, melko usein, koen olevani yksin. Tiedän kyllä, että niin ei ole, mutta eivät järki ja tunteet käy yks yhteen.
 Jos en pääse yliopistoon syksyllä, lähden Ruotsiin tai ehkä jonnekin aivan muualle. Sydämeni sykkii Afrikalle, auttamiselle ja ihmisille, mutta pelkään, epäilen, en luota tai uskalla. Ei ehkä kaikkea tarvitsekaan vielä, tietää tai uskaltaa, kaikki käy oikein aikanaan ja joskus vielä palaan Afrikkaan.

Rakastan elämää ja omaa osaani siinä kaikessa mielettömyydessään naurettavan paljon, niin paljon, että haluaisin itkeä ja nauraa ja huutaa ja kiljua samaan aikaan.