Blessed is this life ohhh and I'm gonna celebrate being alive

     Täällä välimatkat ovat lyhyitä, kahvilat vierekkäin, thaihieronta ja verotoimisto, ruokakaupassa luomutuotteita ja alakerrassa baari, täällä välimatkat ovat lyhyitä, eikä julkisia liikennevälineitä tarvitse välttämättä käyttää ollenkaan, jos ei tahdo, ja minä kävelen mieluummin. Mannerheimintiellä ja muillakin teillä, punaiset ja vihreät valot, ne vaihtuvat ja loistavat, joko vihreää tai punaista valoa, ne vaihtuvat ja ihmiset odottavat, joku kävelee punaisia päin, minäkin joskus, mutta kun vihreä valo vaihtuu, me lähdemme samaan aikaan liikkeelle ja keskellä suojatietä, keskellä me kohtaamme ja sen jälkeen hetki on ohitse ja päädymme toisiin paikkoihin. Punaisissa ja vihreissä valoissa, vanhoja rouvia ja pieniä lapsia, pitkiä ja lyhyitä askeleita, jollain on kiire ja nopea askel, minäkin siellä, eilen annoin valon vaihtua vihreäksi ja lähdin liikkeelle samaan aikaan työmiesten kanssa. 
     Junassa humalainen nainen, hän lukee kirjaa minun käsistäni ja kun huomaan, hän lopettaa, ja minä avaan kirjan hänenkin luettavakseen, avaan sen hänenkin luettavakseen, lue, lue ja lue ja ymmärrä, mutta hän ei uskalla lukea enää. Ulkona on kylmä ja kylmässä kädet kohmettuu, ostin nahkahanskat Kontulasta ja unohdin ne reppuuni, muistan nahkahanskat, kun käteni kohmettuvat kylmässä, mutta kun lähden kotoa, kun lähden töihin tai kouluun, kun lähden ruokakauppaan tai kun tapaan ystäväni kellon alla, kun lähden, en muista kaivaa nahkahanskoja repustani ja käteni kohmettuvat jälleen. Kylmässä kädet kohmettuvat ja iho muuttuu punaiseksi, punainen väri on voimakas väri ja siksi kai ihmisestä tulee voimattomampi, voimaton kylmässä, koska voima karkaa punaisiin poskiin ja kohmettuneisiin kämmeniin. Kohmettuneet kämmenet, minun käsistäni on tullut kuivat, en muista rasvata niitä aamuisin tai iltaisin, joskus en moneen päivään ja pelkään vähän, mitä talvi tekee kuiville käsilleni. Minun kuivat käteni, kynsissä punaista tai mustaa väriä, minun kuivat käteni, rasvaan niitä kookosöljyllä silloin kuin muistan, mutta muistan vain harvoin ja käsistäni on tullut kuivat, vain punaista tai mustaa väriä, väritöntäkin joskus ja kerran kokeilin sinisen kimaltelevaa, menin nukkumaan värin ollessa vielä kostea ja kynsistäni tuli rumat, rumat kynnet kuivissa käsissäni enkä muistanut kahteen päivään ottaa väriä pois. Sinisen kimaltelevat kynnet kuivissa käsissäni, poistin värin kahden päivän jälkeen ja vaihdoin värin punaiseksi, punainen on voimakas väri ja kylmässä voima karkaa poskiin ja kohmettuneisiin käsiini. 
     Nyt on maanantai ja viime viikolla, perjantaina, minun mummoni tuli luokseni kylään, minun mummoni toi mukanaan marjoja ja punaviinimarjamehua. Minun mummoni, rakastan häntä paljon, hän on tuntenut minut aina. Minun mummoni, minun luonani kylässä, ei äitiä tai veljeä missään, minun luonani, minun keittiössäni. Minun mummoni, hän toi pakkaseen marjoja ja sämpylöitä, ja jääkaappiin  punaviinimarjamehua ja erilaisia hilloja, olen odottanut niitä ja kotini tuntuu enemmän minulta, minun kotini ja marjoja mummon pihalta, olen syönyt niitä kauan ja juonut kuumaa mehua, joskus juon sitä kylmänä, kesällä kun aurinko paahtaa kuumana ja pelkään sen polttavan ihoni, kylmää punaviinimarjamehua. Nyt on kylmä, kohmettuneet, kuivat käteni ja niissä lempimukini, kuumaa mehua, uskon sen parantavaan voimaan, punaviinimarjamehua, juon sen tulikuumana. Kaivan mikron tiskialtaan alta tai keitän mummon mehun kattilassa, kattilat olemme saaneet isovanhemmilta ja suosikkiopettajaltamme, yksi kattiloistamme paloi pohjaan, kun keitimme aamupuuroa emmekä olleet varmoja, mihin viedä pilalle mennyt kattila. 
      
     

---

     Joskus, kun istun linja-autossa meren kohdalla, joskus, kun silloin katson vanhaa miestä, minä pelkään pakahtuvani ja käännän katseeni taivaalle. Ja kun iäkäs rouva silloin istuu vanhan miehen viereen, he puhuvat vanhaa suomea, he puhuvat vanhaa suomea ja minä en tiedä mistään mitään. Rautatientorilla romanialaiset myyvät lehtiä ja minä välttelen heitä katseellani, illalla tulen siitä surulliseksi ja seuraavana päivänä ja toisenakin, se tapahtuu taas ja annoin rahaa Nenäpäivän keräykseen. Kohtaamisia, sitä elämä on täynnä ja pelkästään, kohtaamisia julkisissa liikennevälineissä, kohtaamisia Johanna Tukiaisen kanssa alakerran pubissa, kohtaamisia kotikadulla uusien naapureiden kanssa ja kohtaamisia keskellä ei mitään, kohtaamisia, kun on hetken varma, että on täydellisen yksin ja sitten ei olekaan enää. Ja kun kohtaa toisen, kun kohtaa pienen intialaisen tytön ruokakaupassa ja kun kohtaa miehen myrskyssä lenkillä, kun mies juoksee rinnallani arkivaatteissa ja keskustelemme juoksemisesta, kun kohtaan juoksevan miehen Hietaniementorilla, silloin se on kaikki mikä merkitsee enkä haluaisi missään muualla ollakaan. Kohtaamisia, se on mitä on ja se on kaikkein tärkeintä ja linja-autoon noustessa ja linja-autosta lähtiessä, on tärkeää sanoa päivää ja tärkeää on myös kiittää, minun henkeni ja elämäni kolmekymmentä minuuttia afrikkalaisen kuskin käsissä, minun henkeni ja elämäni, on tärkeää kiittää lähtiessään, koska henki ja elämä on taas minun ja varmaan ennen kaikkea Jumalankin käsissä, eikä afrikkalainen mies ajanut kolaria tai suistunut tieltä, minun henkeni ja elämäni kolmekymmentä minuuttia hänenkin käsissään, silloin on tärkeää sanoa päivää ja kiittää lähtiessään. 
    Saan päättää, tiskaanko astiat heti niitä käytettyäni vai myöhemmin ja yleensä tiskaan kuitenkin, saan päättää valehtelenko itselleni ja muille, vai katsonko totuutta silmiin ja yleensä päätän mieluummin katsoa ja silloin en todella tiedä, mitä tapahtuu tai mitä on, mutta totuus ja silmiin katsominen, ne ovat ja pysyvät vaikka päättäisinkin valehdella. Voin katsoa totuutta silmiin kaksi yötä ja päivää, tai voin katsoa ja päättää heti ja voin myös jättää katsomatta. Koska kuulemma sen minkä taakseen jättää, sen minkä taakseen jättää löytää edestään ja totuus tulee joskus ilmi kuitenkin, siksi voin katsoa kaksi päivää ja kaksi yötä ja toivoa ja uskoa, että totuus jonka toivon todeksi todella on totuus ja kai sen löytää edestään lopulta kuitenkin.  

I don't know why I say the things I say but I say them anyway

     Marraskuun ensimmäisenä lauantaina, kun juhlimme Annin täysikäistymistä ja vietimme tupaantuliaisia, huomasin laihtuneeni lisää ja nykyään syön aamuisin ja olen nälkäinen iltaisinkin. Saan valita, tiskaanko astiat heti niitä käytettyäni vai myöhemmin ja yleensä tiskaan kuitenkin. 
     Haluan lähteä vieraaseen maahan ja oppia rakastamaan. En vastaa enää hänen puheluihinsa enkä avaa viestiä, jossa hän kertoi palaavansa tänään Barcelonasta. Juoksin myrskyiselle merelle ja sille samaiselle rannalle, jossa jotkut kavereistani kävivät kesällä alasti uimassa ja näimme parittelevia lokkeja. Antauduin tuulelle ja päästin viiman lävitseni. Tuulen repiessä minua ja meren iskeytyessä rantakallioon, minä en tuntenut kylmää, ei en tuntenut kylmää vaan tunsin järisyttävän voiman ja annoin sen puhdistaa paatunutta sieluani.


     Noustessani hissillä viidenteen kerrokseen, joku naapureistamme näkee paljaat nilkkani ja minä juon teetä lempimukistani.
     

                                        

                                       

Don't think twice it's allright

   Eilen biologian ja ruotsin tuntien jälkeen nukuin monta tuntia keskipäivän auringon valaistessa huoneeni. Myöhemmin illalla Kalevankatu ja muutkin täyttyivät haalareihin pukeutuneista opiskelijoista. Hain nepalilaista Fredrikinkadulta toista kertaa. Siellä paikan omistaja tunnisti minut, antoi lupaamansa alennuksen ja odottaessani ruokaa hän toi minulle naanleipää. 
    Torstaisin ostan uusia housuja, jouluvaloja, kynttilöitä ja aikaa itselleni elokuvan muodossa. Tänään tapahtui paljon. Tänään paras ystäväni meni naimisiin, paistoi aurinko ja satoi vettä. Illalla minä siirsin lampunvarjostintani ja täytin kotimme kynttilöillä.

Olen monilla tavoin siinä tilanteessa, kun ei toivo minkään olevan toisin.



Never a right time

     Kotini lähellä sijaitsevassa metsässä ja Miran ikkunan alla puut ovat pudottaneet lehtensä. Ulkona ilma höyrystyy hengittäessä ja maa tuntuu ja kuulostaa kylmältä jalkojen alla. Pihalle parkkiin jätetyt autot huurustuvat kylmästä ja jos kädet on paljaana, ne kohmettuu. Alan vasta hyväksymään syksyn ja kaiken, mitä se on tuonut mukanaan ja pian siirrytään jo talveen.
     Viime viikolla vietin vain muutaman yön kotona. Yövyin Lahdessa, Tammisaaressa ja Helsingissä. Söin nepalilaista kasvisruokaa, leivoin omenapiirakan pihan tuoreista omenoista Annin kanssa ja kuorin ihoni kookosöljyllä ja kahvinpuruilla. Leikkasin hiukseni tasaisiksi ja ostin ystävälleni mekon, jonka hän aikoo pukea päälleen mennessään pian naimisiin. 
     Näin tähdet ja tähdenlentoja ensimmäistä kertaa. Olen toki katsonut niitä aikaisemminkin, mutta en viime viikolla katsomallani tavalla. Taivas tulvi sinkoilevista ja kuolevista tähdistä, kun me neljä makasimme hiljaa kylmällä laiturilla. Ehkä tähdet, jotka näemme kaupungissa ovat kuolleet jo satoja vuosia sitten. Aamulla käydessämme nukkumaan kuu oli jo väistynyt auringon tieltä. Juuri ennen kuin nukahdimme, kuulimme kummituksen ja päätimme jäädä vielä päiväksi.
     Sarasvuon ajankohtaisohjelmassa Sofi Oksanen kertoi tutkimuksesta, jonka tulokset osoittavat, että kaunokirjallisten tekstien lukeminen kasvattaa ihmisen empatiakykyä. Edellisessä jaksossa Jenni Vartiainen puhui oman äänen parantavasta voimasta; se on ihmisen sisäänrakennettu kivunlievittäjä. Tahdon oppia käyttämään omaa ääntäni ja parantaa edes joitain syvistä haavoistani. 

     Joinakin päivinä olen täynnä elämää ja intohimoa, toisina pelkään menettäväni kirjoittamisen ja itseni kokonaan.

I don't change I just learn

   26. marraskuu 2012     

     "Olen kadottanut osan, tai oikeastaan osia itsestäni, jotka ennen olivat itsestäänselviä minulle ja kaikille muillekin. Olen kadottanut itsestäni sen, mikä teki minusta minut enkä enää tiedä mistään mitään.
     Aamuisin kittaan kahvia, kuin koko elämäni riippuisi niistä desilitroista ja iltaisin juon kamomillateetä tasapainoittaakseni päivän rytmin. En ota riskejä ja kuiskaan kun on pimeää.
     En halua asioiden palautuvan täysin ennalleen, mutta jotain on tapahduttava, jotain on muututtava. Samalla pelkään muuttuvani itsekeskeiseksi valittajaksi ja sellaiseksi ihmiseksi, kenestä ainakaan itse en pidä.
     Tahdon kirjoittaa, niinkuin Ranya ElRamly ja tehdä elämälläni jotain oikeasti merkittävää. Tahdon, tahdon, tahdon enkä tee enkä muutu, mutta tahdon vaan eikä tahtomalla ole ennenkään muutettu maailmaa."

     8. lokakuu 2013

     Paljon on muuttunut 26. marraskuuta kirjoittamani tekstin jälkeen. En tosin aina itse huomaa asioiden muutoksia. Joinain päivinä muutokset kuitenkin iskeytyvät päin kasvoja tai joku sanoo sen suoraan.
     En ehkä vieläkään tiedä mistään mitään, mutta tunnen olevani enemmän oma itseni, kuin koskaan aikaisemmin. Kadotettujen osien, tietynlaisten luonteenpiirteiden ja käyttäytymistapojen tilalle olen löytänyt jotain, mikä on aina ollut siellä, mutta nyt vihdoin tässä. Olen kokonaisempi ja jollain tapaa yhtenäisempi, onnellisempi. Minä. Veera. Enkä haluaisi kukaan muu ollakaan.
     En aio tavata Häntä ainakaan vähään aikaan, en tiedä, en ehkä koskaan enää. Otin yhteyttä kanadalaiseen noin kolmen kuukauden hiljaisuuden jälkeen. 

     Yritän tahtomisen sijasta toimia. En tahdo tai ainakaan pysty muuttamaan ja parantamaan koko maailmaa, mutta voin silti tehdä paljon. Voin hymyillä bussikuskille ja kiittää lähtiessäni, antaa rahaa katusoittajalle ja neuvoa turisteja Helsingin keskustassa. Voin pyrkiä olemaan oman itseni paras mahdollinen versio.

     

Tik tak tik tak



02.02   Tupakansavu pyörii ja muodostaa mitä ihmeellisimpiä kuvioita tässä tunkkaisessa huoneessa eikä mikään lähellä olevista kaupoista tai huoltoasemista ole tähän aikaan yöstä auki. 
            Nousen muutaman tunnin kuluttua lukion kolmannen vuoden toisen jakson ensimmäiseen päivään, enkä vielä tiedä mistä saan aamukahvini. 
            Minua ei väsytä. Syksyn ensimmäisen vaiheen aiheuttama väsymys ja huoli on vihdoin vaihtunut tulevan ajanjakson haaveisiin ja mahdollisuuksiin. 

03.28   Ulkona on pilkkopimeää, enkä vieläkään ole väsynyt. Kääriydyn tiukemmin lakanaan. En ole vielä valmis kohtaamaan tämän päivän maailmaa. 

09.27   Ensimmäinen bussi ja juna menevät molemmat ohi. Huopalahden juna-asemalla elämäänsä kyllästyneen näköinen mies siivoaa ihmisten maahan heittämät tupakantumpit ja HSL:n kertaliput minun lukiessani David Nicholssin kirjoittamaa romaania, Sinä päivänä




Myöhemmin haemme kahvia Stockmannin Robert's Coffeelta, istumme Esplanadin puistossa ja kävelemme Kauppatorin läpi Senaatintorille. Tapaan myös Hänet ja poltamme tupakkaa keittiössä liesituulettimen alla, enkä ole koskaan kokenut olevani yhtä kokonainen. 

Stir it up

         
    


     Itä-Helsinki merkitsi ennen mummin luona vierailua, Vuosaarta, Myllypuroa ja choco pops -suklaamuroja. Viime viikkojen aikana Itä-Helsinki on kuitenkin avautunut minulle uudella tavalla. Mummin ja Myllypuron sijasta Itä-Helsingissä on Mira ja Kontula. Kuluneina viikkoina olen ratkonut sisäisiä ristiriitojani kahdeksannen kerroksen valoisassa yksiössä ja juonut vuorotellen Lidlin vanillacappucinoa ja Liptonin Yellow Label teetä. Olen hullaantunut Miley Cyruksesta ja katkarapu-tuplajuusto-aurajuusto - pizzasta.

Metroasemalla pätee eri lait päivisin ja öisin. Yöllä alas metroon mentäessä käytetään vasemman puoleisia rullaportaita ja metro Ruoholahteen tulee minuutin aikaisemmin, kuin ReittiGPS ilmoittaa. Päivällä metroon laskeudutaan oikealta ja se tulee minuutin ilmoitettua myöhemmin. 

Itäkeskuksen kohdalla joku pitkähiuksinen mies herättää yhden nukkuvista pariskunnista käden taputuksilla, mutta muut roikkuvat edelleen oransseilla penkeillä puhelimiensa yllä metron huminan pauhatessa taustalla. 

     Sinulla ja minulla ei ole paljon puhuttavaa. Meillä on välissämme kielimuuri ja vuosia - ja silti seurassasi olen valmis unohtamaan kaikki ne tekosyyt, joita normaalisti pyörittelen mielessäni ja kerron ystävilleni. Kuljen Keskustan katuja oikean käsivartesi johdattamana ja löydän itseni Iso-Roobertinkadulta sisäpihäpihalla sijaitsevalta klubilta. Tanssimme koko yön yhdessä enkä todellakaan muista, miksi haluan pysyä Sinusta erossa.

Kävellessämme bussipysäkilleni pysähdymme katsomaan katutaidetta ja neuvon englantilaisille turisteille tien Fredrikinkadulle. 

     Huomenna syyskuu vaihtuu lokakuuksi ja aloitan työt Aleksanterinkadun Zarassa. Syksy on todella täällä eikä entiseen ole paluuta. Tällä hetkellä tärkeintä on tämä hetki ja tämä fiilis. En halua enää syrjäyttää nykyhetkeä tulevaisuuden pelkojen takia. 

Haluan, ja olenkin, olla onnellinen. Ihana syksy.

Jos oikeasti tuntisin millainen Jumala on varmaankin pelästyisin

    
                                     

My feet is my only carriage so I've got to push on through but while I'm gone everything's gonna be alright

     Elämä koostuu miljoonista vaiheista, kohtauksista ja pienistä hetkistä. Mä lokeroin eri elämänjaksot huoneenjärjestyksiin, hiustyyleihin, musiikkiin ja vuodenaikoihin.
   
     Koulun edessä olevalle kentälle pystytettiin sirkus, mutta seuraavana päivänä siitä ei ollut jäljellä jälkeäkään. On taas syksy ja ihmiset nousevat ja lähtevät liikkeelle ennen kuin maakaan on herännyt.
     Sain Miralta tähän vuodenaikaan sopivan takin  ja paljon ajateltavaa. Sateella on helppo piiloutua ja hukuttautua sateenvarjojen ja sadevaatteiden sekaan, eivätkä ihmiset hymyile silloin. Ei edes he, jotka sanovat rakastavansa sadetta. Vain yksi tummahiuksinen nainen hymyilee Kiasman liikennevaloissa. Hän ei suojaudu sateelta, vaan istuu pyöränsä satulassa muiden ihmisten painaessa päänsä maahan.
     Torstaina Espoon läpi matkustavassa yöbussissa minulta kysytään neuvoa Kannunkulman lähimmälle bussipysäkille ja jäädessään sama tyttö kehuu minua klassisen kauniiksi ja pyytää kahville. Suostun pyyntöön nauraen, tarjoan tupakan sitä pyytävälle italialaispojalle ja annan kolikoita Narinkkatorin katusoittajalle.
 
     Yritän kaikkeni nauttiakseni tästä hetkestä ja kaikesta, mitä jo omistan. Unohdan pala palalta tulevaisuuden pelot ja turhat velvoitteet. Löydän onnen kaupungin pieniltä sivukujilta ja vaihtuvista kellonajoista.
     Mun vartaloa pistelee bussissa istuminen ja mun edessä istuvan miehen tuoksu on liian voimakas. Näin jälleen Hänet, saman tuntemattoman, joka laittoi ajatukseni kesällä hetkeksi sekaisin.

     Neljäkymmentäkaksi päivää muuttoon Eerikinkadulle.

Life may be sad but it's always beautiful

     He lähtevät toisiin kaupunkeihin opiskelemaan ja maailman toiselle puolelle etsimään elämää. Minäkin vaihdan pian kaupungista toiseen. Pysähdyn sinne, missä sydämeni on sykkinyt jo pitkään. Löydämme tarkoituksen elämälle ja sen mielettömyydelle eri paikoista ja eri ihmisten keskeltä. Eilen illalla kaverini läksiäisjuhlissa keskustelimme paljon, muun muassa maailmaa pyörittävistä valtavista voimista; jumalista ja rakkaudesta.
     Ihmisellä on kai jokin synnynnäinen tarve turvautua johonkin suurempaan ja mahtavampaan. En tiedä onko se Jumala, rakkaus vai oma järki, tai mikään edellämainituista. Sydämen huutavan tyhjyyden täyttämisen tarve saa meidät tekemään asioita, joita emme ehkä muuten tekisi. Jotkut eivät välttämättä tosin koskaan ymmärrä sitä ja siksi he eksyvätkin. Elämän hektisyys ja irrallisuus ravistelee mua päivittäin.
     Puolentoista kuukauden kuluttua pitkäaikaisin unelmani muuttuu elettäväksi elämäksi, kun pakkaan tavarani Espoosta ja vien ne uuteen kotiin Eerikinkadulle. Oon joskus kuullut tarinoita unelma-asuntojen löytymisestä ja siitä, miten heti ensimmäisen kerran jonnekin paikkaan mentäessä se tuntuu kodilta. Meille; minulle ja Annille kävi samoin. Eerikinkadun asunto kolahti kovaa ensisilmäyksellä ja vain kahta aamua myöhemmin kiinteistövälittäjä onnitteli minua puhelimessa kertoessaan asunnon omistajien valinneen meidät vuokralaisiksi.
     Löysin tulevaan keittiöömme neljä erilaista tuolia, jotka sopivat hyvin yhteen vanhan ruokapöytämme kanssa. Haluaisin maalata pöydän ehkä punaiseksi tai vanhan ajan turkoosiksi. Täytämme keittiön kaappitilaa vanhoista sinappipurkeista tehdyillä juomalaseilla ja sukulaisilta ja tutuilta saaduilla astioilla. Ripustan huoneeni seinille isäni maalaamia tauluja ja kehykset ilman maalausta niiden sisällä. En tiedä täysin mitä odottaa ja toivoa tulevaisuudelta, mutta mun sisällä ei enää pauhaa ja kiehu. Lähiaikoina mun usko ihmisten sisäiseen hyvyyteen on pikkuhiljaa palautunut. Ei täysin entiselleen, mutta kuitenkin.
      Huomenna on ylioppilaskirjoitukset ja minäkin osallistun niihin. Kirjoitan ensimmäisen reaalini, filosofian. Kuusi konseptia pehmeällä lyijykynällä. En osaa sanoa, meneekö kirjoitukset hyvin tai olenko valmistautunut tarpeeksi. Tuskin. Mua ei haittaa vaikka kirjottaisin huonosti. Rakastan filosofiaa ja sen syvyyksiin sukeltamista. Minä itse tiedän sen, vaikka papereissani ei komeilisikaan laudatur. Jätän panikoimisen muille ja jatkan muistiinpanojeni selailua kuuman kahvin lämmittäessä syyskuun kylmettämää sydäntäni.

So hush, little darling, don't you cry

     Kuuntelen samaa musiikkia silloin, kun kävelen ja silloin, kun juoksen. Samat biisit, jotka soivat taukoamatta lapsuudessani ja pari kertaa aikaisemminkin myös omista mp3-soittimistani, soivat jälleen iPhonen kuulokkeistani. It's different to know the song, than feel the song.
     Tänään juoksin paikkaan, jonka ympärillä olen asunut ja pyörinyt jo lähes yhdeksän vuoden ajan, mutta jossa en ole koskaan aikaisemmin käynyt. Pysähdyin pari kertaa vaan katsomaan ympärilleni, eikä mua haitannut yhtään. Kiipesin ensimmäistä kertaa Kasavuorille ja istuin Suomen luonnon keskellä.
     Oikeastaan kaikki isoimmat ongelmat on edelleen päällä ja jyllää ilman mun sanomista mihinkään, mut mun on jo kevyempi kävellä ja helpompi hymyillä. En tiedä mitä teen vapaana perjantai-iltana tai ensi viikolla.
     Kaikkien huoneiden ovet ja ikkunat sulkeutuivat samaan aikaan, eikä mistään pääse mikään tai kukaan läpi. Ilma ei kierrä ja on aivan liian kuuma, eikä kukaan uskalla edes hengittää normaalisti. Jos lakkaan hengittämästä normaalisti liian pitkäksi aikaa, pelkään mun sydämen räjähtävän rinnasta. Mikään ovi ei vieläkään oo auki, mutta pari ikkunaa on ehkä raottumassa.
     Huomenna karkaan luultavasti hetkeksi elämää Lahteen ja sunnuntaina luen filosofiaa. Viikon vaihtuessa uudeksi aion juhlia täysikäistä ystävääni.

Paska syksy

     Elämäni paras kesä. Kesä 2013. Aloitin kesän Kalliosta, Neljänneltä linjalta pienestä yksiöstä. Vein sinne mun suosikkivaatteet ja filosofian kirjat. Toin sinne ystäviä ja yövieraita, otin aurinkoa Kallion kirkon takana sijaitsevassa puistossa ja juoksin aamuisin Siltasaarenkatua pitkin metroon. En lukenut filosofiaa murto-osaakaan siitä, mitä olin suunnitellut, mutta en koe tuhlanneeni aikaa. Luin romaanin, jonka eräs kavereistani on kirjoittanut yhdessä ystävänsä kanssa. Vietin aikaa kanadalaisen kanssa. Kiertelimme vanhoja katuja, pysähtelimme kahviloihin ja joinain päivinä emme lähteneet asunnosta kertaakaan.
     Yhtenä päivänä olin avecina laskuvarjojääkärien kurssijuhlassa Katajanokalla. Myöhemmin yöllä matkustin taksilla edestakaisin auttamaan huumeista sekaisin olevaa kaveriani. Näin saman pojan metrossa, ratikassa ja supermarketissa eri päivinä, ja sen jälkeen en enää. Elin falafelilla, tupakalla, suklaamuroilla ja kahvilla. Hiuksistani tuli lähes mustat, vaikka tarkoitukseni oli vaalentaa niitä.
     Kesän mennessä eteenpäin palautin Neljännen linjan avaimet ja majottauduin Punavuoreen Merimiehenkadulle. Maksoin vuokran pesemällä ikkunat ja viemällä matot ulos. Punavuoressa kävi sekalaista porukkaa; lähimmät ystävät ja kaverit, joihin en ollut pitänyt yhteyttä aikoihin.
     Lähes jokainen, joka tapasi minut ensimmäistä kertaa kysyi taustoistani ja oli aina yhtä ihmeissään, kun kerroin olevani täysin suomalainen. Kerran kävellessäni Tarkk'ampujankadulle lähtevään ratikkaan, eräs mummo kirosi minua ja revenneitä sukkahousujani. Saman päivän aikana poltin käteni töissä ja tuntematon englantilainen pyysi minua ja Annia harrastamaan ryhmäseksiä hänen kanssaan.
     Jos myöhästyin ratikasta tai metrosta, odotin seuraavaa tai mieluiten kävelin määränpäähän. Kävelin kesän aikana kauniissa paikoissa ilman kiirettä silloinkin, kun oli kiire. Löysin vastauksia moniin mielessä sinkoileviin kysymyksiin ja opin samalla löytämään paljon uutta itsestäni. Nautin jäätelöstä, auringosta ja parhaiden ystävien seurasta Esplanadin puistossa ja menin sadetta karkuun vieraille sisäpihoille.

     Nyt on satanut jo monena päivänä. Kesästä ei oo enää lähes mitään jäljellä. Mira löysi rakkauden, Tim Jumalan ja Linda muutti Lahteen opiskelemaan. Mä järjestän aikani töiden ja koulun mukaan ja mietin työpaikan vaihtamista. Mun kalenteri on täynnä asuntonäyttöjä ja hoidettavia asioita. En voi luottaa enää samalla tavalla enkä saa mistään järkevää otetta. Kaikki on vähän mun ulottumattomissa ja saavuttamattomissa. Mä en enää vie elämää, vaan elämä vie mua.
     Lähden talvella kahdeksi viikoksi Afrikkaan. Oon kuunnellut lähipäivinä paljon reggae-musiikkia, koska se muistuttaa mua jollain tapaa lapsuudesta. Kun Bob Marley laulaa "don't worry about a thing 'cause every little thing gonna be alright", uskon todella, että kaikki tulee olemaan hyvin. Reggae-musiikki muistuttaa mua lapsuuden lisäksi henkilöstä, joka on juuri tullut mun elämään ja jonka viestit saavat mut aina hymyilemään. En aina osaa antaa itseni olla onnellinen ja teen tahtomatta asioita niin, että päädyn itkemään. Näiden vääjäämättä tapahtuvien muutosten keskellä, joille yksinkertaisesti en voi mitään, aion tehdä kaikkeni muuttaakseni asiat, joille voin vielä jotain.

     Kai syksy on aina täynnä muutoksia ja uusia alkuja, mutta tänä vuonna multa on revitty kaikki.

Happy happy happyyy

     Sateella kaikki muuttuu taianomaiseksi ja näillä kaduilla ihmiset hymyilevät toisilleen. Me laulamme ja tanssimme Red Hot Chili Peppersin ja muiden mahtavien mukana.
     Täällä käyvillä tyylikkäillä ihmisillä ei ole kiire minnekään. Ei mullakaan ole. Aika pysähtyy ja menee nopeammin samaan aikaan.

     Tänään ei satanut eikä maailman pahuus vieläkään täysin tavoittanut minua. En jaksa tavata sinua enkä muitakaan.

Untitled

No Light No Light

     Kuulin eilen, että mun ystävälle on tapahtunut jotain kauheaa. Kirjoitin myös esseen moraaliarvojen kulttuurisidonnaisuudesta ja pohdin, onko olemassakaan sellaista asiaa kuin moraali. En osaa ymmärtää maailman, tai ihmisten, julmuutta. Ihmisenä olo tuntuu epäreilulta. Ollaan vaan pieniä  ja katoavaisia, pelkkiä ohikuluvia hetkiä suuressa maailmankaikkeudessa. Ja pienuudestamme huolimatta, osaamme aiheuttaa toisillemme suunnatonta surua ja pahaa oloa. Vaikuttaa usein siltä, että hyvän ja pahan jatkuvassa taistelussa paha on aina niskanpäällä.
     Tänään kävelin sateessa kotiin ja yritin olla onnellinen. Ehkä mä oonkin, onnellinen, kaikesta pahasta huolimatta.

Loppujen lopuksi, mikä mä olen valittamaan yhtään mistään?

I know you care

     Tänä vuonna aurinko ehkä kuivattaa mut hengiltä. Tai sit oon enemmän elossa, kuin koskaan ennen. En mä tiiä. Jotain on kuitenkin tapahtumassa. Vihdoin on ehkä munkin aika. Helvetti, se on mun elämä tässä ja nyt. Ei sit joskus, silloin, kun oon saavuttanut sitä ja tätä ja tota ja ollut kakskytkolme kertaa ihastunut ja liian rikki. Se on jo. Tässä. Ja mä aion elää ja mä aion tanssia sateessa, vaikka mua katsottais ku hullua. Muut voi mennä. Mä jään. Ja silloin mä elän ja olen minä, olen minä onnellisimmassa olomuodossani.


     Elävä.
photo (2)

---

Aika tulee vähän perässä mut ei se mitään. Ei mua haittaa. Kaikki on hyvin näin. En haluu olla yksin.

Got No Love

     Kun kävelen junaratojen läheisyydessä, en katso kelloa vaan tiedän ajan ohimenevistä junista. Katson, miten juna toisensa jälkeen menee mun ohi enkä oo vieläkään ylittänyt tietä. 14.18. 15.00. 15.18 On mennyt jo tunti. 16.00. Toisella raiteella junat menee joskus samaan aikaan ja joskus eriaikaan. Yleensä sen puolen junat tulee minuutin aikaisemmin, kuin niiden kuuluisi.
     Oon juuttunut tähän samaan paikkaan mihin ennenkin. Tähän samaan paikkaan, mihin joskus rakastuin, mutta mitä nykyään vihaan. Samalla kun junat menee mun ohi, sade piiskaa ja mä nauran, vaikka ehkä mun pitäisi itkeä. En mä toisaalta koskaan tiedä mitä pitäisi tehdä ja miten mun pitäis olla. Mä oon ja teen ja mietin sit joskus.
     Samalla kun menetin asian, mikä ennen oli mulle kaikki se vei multa pois enemmän, kuin pelkäsin. Tai en mä oikeestaan sillonkaan pelännyt, vaikka sitäkin ehkä olis pitänyt. Jumalanpelkoa, ne sanoo. Olin tiennyt jo.
     Muutun jatkuvasti sisäisesti ja ulkoisesti, mun kaverit vaihtuu ja ystävät pysyy. En halua jämähtää paikoilleni ja eniten elämässä pelkään sitä, että rupeen tyytymään.

Fiktiota, osa kolme

     Näin rakastuneita pareja kaduilla, metroissa ja rautatieasemilla. Katsoin romanttisia komedioita ja kuuntelin rakkaudesta kertovia lauluja. Näin rakkauden sen kaikissa muodoissa ja kaipasin sinua ja meidän erityislaatuista rakkauttamme enemmän kuin koskaan. Joku voisi luulla ja sanoa, että kaikki rakkaus on erityislaatuista - mutta ei. Ei mikään ole tai varmaan koskaan tule olemaankaan sellaista kuin se, mitä meillä oli kolme kesää sitten.
     Opin löytämään kauneutta paikoista, joissa sitä ei oikeastaan ollut. Olit kaunis täydessä aamubussissa muiden surkeiden joukossa ja olit kaunis pimeyden keskellä.
     Näin taas lähijunassa rakastuneen parin. He istuivat jalat lomittain ja he pitelivät kirjoja sylissään, mutta eivät he malttaneet lukea. Heidän syventyessään toisiinsa minä muistelin sinua ja näin heissä paljon samaa mitä meissä oli joskus ollut. Aika pyyhki meidät kuitenkin erilleen emmekä pidä enää yhteyttä. Muistan silti vielä, miltä ihosi tuoksui ja miltä näytit kaatosateen jälkeen suudellessamme porttikongeissa.
 

Fiktiota, osa kaksi

     Niinä huolettomina päivinä joimme itsemme humalaan useita kertoja viikossa ja nousimme aina uudestaan aamun pikkutunneilla. Makasimme maiden rajoilla unessa ja valveilla eikä meitä kiinnostanut mennyt eikä tuleva, vaan kaikki mikä todella merkitsi oli lasi joka oli puolitäysi - ei koskaan puolityhjä, oikea musiikki, juuri ne oikeat ihmiset ja minä ja sinä. Meillä ei ollut kiire minnekään ja nautimme elämän jokaisesta minuutista. Me elimme.
     Niinä hetkinä tunsimme nuoruuden sykkivän palavana suonissamme eivätkä nuoret pelkää kuolemaa. Emme mekään pelänneet. Puhuit kielellä jonka tunsin, mutta en täysin ymmärtänyt kaikkea mitä sanoit. En antanut sen häiritä - mistä me muka koskaan ymmärtäisimme kaikkea? Nautin äänestäsi ja vieraista sanoista, jotka kuulostivat siltä kuin ne olisi tehty meitä varten.
     Sitä mitä emme osanneet sanoa ainoalla yhteisellä verbaalisella kielellä, josta molemmat jotain tajusimme, me piirsimme, näytimme tai kerroimme kehoillamme. Kuten ei kieli, ei rakkautemmekaan rajoittunut normaaleihin rajoihin vaan kaikki näytti ja tuntui uudelta.
     Kaikki todella oli uutta, sanan täydellisessä merkityksessä. Niiden viikkojen jälkeen mikään ei pitkään aikaan tuntunut miltään, vaan olin vain muisto entisestä ja tyhjä kuori ilman mitään sisälläni. Viikkojen ja vuosien vieriessä eteenpäin, en vieläkään unohtanut sinua enkä mitään muutakaan yhteisestä ajastamme, mutta enää en ole tyhjä.

Liian myöhäisen illan väsynyttä ajatuksenjuoksua

      Oon jäänyt jonnekin välitilaan, piiloon, karkuun ja unohdetuksi. Kaikki eikä silti mikään ole hiuskarvan varassa. Koko elämä ja minä olen onnellisesti sekaisin ja vaikka aamulla en heräisi, en välittäisi. Toki haluan saavuttaa kaiken sen ja enemmänkin, mistä olen unelmoinut, mutta haluan elää ja nauttia myös tästä hetkestä.
      Olen kyllästynyt valittamaan ja haluamaan aina lisää. En tahdo muuttua oman itseni viholliseksi, vaan haluan ratkaista jotain suurta ja olla avuksi mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monelle. En tiedä, onko maailmanrauha vain missimäisen tyhmä abstrakti ajatus, vai saavutettavissa oleva todellinen asiaintila. Ehkä vielä joskus todella kaikki voimme olla tyytyväisiä siihen, mitä mellä jo on ja opimme iloitsemaan muiden puolesta.