Stir it up

         

    

     Itä-Helsinki merkitsi ennen mummin luona vierailua, Vuosaarta, Myllypuroa ja choco pops -suklaamuroja. Viime viikkojen aikana Itä-Helsinki on kuitenkin avautunut minulle uudella tavalla. Mummin ja Myllypuron sijasta Itä-Helsingissä on Mira ja Kontula. Kuluneina viikkoina olen ratkonut sisäisiä ristiriitojani kahdeksannen kerroksen valoisassa yksiössä ja juonut vuorotellen Lidlin vanillacappucinoa ja Liptonin Yellow Label teetä. Olen hullaantunut Miley Cyruksesta ja katkarapu-tuplajuusto-aurajuusto - pizzasta.

Metroasemalla pätee eri lait päivisin ja öisin. Yöllä alas metroon mentäessä käytetään vasemman puoleisia rullaportaita ja metro Ruoholahteen tulee minuutin aikaisemmin, kuin ReittiGPS ilmoittaa. Päivällä metroon laskeudutaan oikealta ja se tulee minuutin ilmoitettua myöhemmin. 

Itäkeskuksen kohdalla joku pitkähiuksinen mies herättää yhden nukkuvista pariskunnista käden taputuksilla, mutta muut roikkuvat edelleen oransseilla penkeillä puhelimiensa yllä metron huminan pauhatessa taustalla. 

     Sinulla ja minulla ei ole paljon puhuttavaa. Meillä on välissämme kielimuuri ja vuosia - ja silti seurassasi olen valmis unohtamaan kaikki ne tekosyyt, joita normaalisti pyörittelen mielessäni ja kerron ystävilleni. Kuljen Keskustan katuja oikean käsivartesi johdattamana ja löydän itseni Iso-Roobertinkadulta sisäpihäpihalla sijaitsevalta klubilta. Tanssimme koko yön yhdessä enkä todellakaan muista, miksi haluan pysyä Sinusta erossa.

Kävellessämme bussipysäkilleni pysähdymme katsomaan katutaidetta ja neuvon englantilaisille turisteille tien Fredrikinkadulle. 

     Huomenna syyskuu vaihtuu lokakuuksi ja aloitan työt Aleksanterinkadun Zarassa. Syksy on todella täällä eikä entiseen ole paluuta. Tällä hetkellä tärkeintä on tämä hetki ja tämä fiilis. En halua enää syrjäyttää nykyhetkeä tulevaisuuden pelkojen takia. 

Haluan, ja olenkin, olla onnellinen. Ihana syksy.

Jos oikeasti tuntisin millainen Jumala on varmaankin pelästyisin

    

                                     

My feet is my only carriage so I've got to push on through but while I'm gone everything's gonna be alright

     Elämä koostuu miljoonista vaiheista, kohtauksista ja pienistä hetkistä. Mä lokeroin eri elämänjaksot huoneenjärjestyksiin, hiustyyleihin, musiikkiin ja vuodenaikoihin.
   
     Koulun edessä olevalle kentälle pystytettiin sirkus, mutta seuraavana päivänä siitä ei ollut jäljellä jälkeäkään. On taas syksy ja ihmiset nousevat ja lähtevät liikkeelle ennen kuin maakaan on herännyt.
     Sain Miralta tähän vuodenaikaan sopivan takin  ja paljon ajateltavaa. Sateella on helppo piiloutua ja hukuttautua sateenvarjojen ja sadevaatteiden sekaan, eivätkä ihmiset hymyile silloin. Ei edes he, jotka sanovat rakastavansa sadetta. Vain yksi tummahiuksinen nainen hymyilee Kiasman liikennevaloissa. Hän ei suojaudu sateelta, vaan istuu pyöränsä satulassa muiden ihmisten painaessa päänsä maahan.
     Torstaina Espoon läpi matkustavassa yöbussissa minulta kysytään neuvoa Kannunkulman lähimmälle bussipysäkille ja jäädessään sama tyttö kehuu minua klassisen kauniiksi ja pyytää kahville. Suostun pyyntöön nauraen, tarjoan tupakan sitä pyytävälle italialaispojalle ja annan kolikoita Narinkkatorin katusoittajalle.
 
     Yritän kaikkeni nauttiakseni tästä hetkestä ja kaikesta, mitä jo omistan. Unohdan pala palalta tulevaisuuden pelot ja turhat velvoitteet. Löydän onnen kaupungin pieniltä sivukujilta ja vaihtuvista kellonajoista.
     Mun vartaloa pistelee bussissa istuminen ja mun edessä istuvan miehen tuoksu on liian voimakas. Näin jälleen Hänet, saman tuntemattoman, joka laittoi ajatukseni kesällä hetkeksi sekaisin.

     Neljäkymmentäkaksi päivää muuttoon Eerikinkadulle.

Life may be sad but it's always beautiful

     He lähtevät toisiin kaupunkeihin opiskelemaan ja maailman toiselle puolelle etsimään elämää. Minäkin vaihdan pian kaupungista toiseen. Pysähdyn sinne, missä sydämeni on sykkinyt jo pitkään. Löydämme tarkoituksen elämälle ja sen mielettömyydelle eri paikoista ja eri ihmisten keskeltä. Eilen illalla kaverini läksiäisjuhlissa keskustelimme paljon, muun muassa maailmaa pyörittävistä valtavista voimista; jumalista ja rakkaudesta.
     Ihmisellä on kai jokin synnynnäinen tarve turvautua johonkin suurempaan ja mahtavampaan. En tiedä onko se Jumala, rakkaus vai oma järki, tai mikään edellämainituista. Sydämen huutavan tyhjyyden täyttämisen tarve saa meidät tekemään asioita, joita emme ehkä muuten tekisi. Jotkut eivät välttämättä tosin koskaan ymmärrä sitä ja siksi he eksyvätkin. Elämän hektisyys ja irrallisuus ravistelee mua päivittäin.
     Puolentoista kuukauden kuluttua pitkäaikaisin unelmani muuttuu elettäväksi elämäksi, kun pakkaan tavarani Espoosta ja vien ne uuteen kotiin Eerikinkadulle. Oon joskus kuullut tarinoita unelma-asuntojen löytymisestä ja siitä, miten heti ensimmäisen kerran jonnekin paikkaan mentäessä se tuntuu kodilta. Meille; minulle ja Annille kävi samoin. Eerikinkadun asunto kolahti kovaa ensisilmäyksellä ja vain kahta aamua myöhemmin kiinteistövälittäjä onnitteli minua puhelimessa kertoessaan asunnon omistajien valinneen meidät vuokralaisiksi.
     Löysin tulevaan keittiöömme neljä erilaista tuolia, jotka sopivat hyvin yhteen vanhan ruokapöytämme kanssa. Haluaisin maalata pöydän ehkä punaiseksi tai vanhan ajan turkoosiksi. Täytämme keittiön kaappitilaa vanhoista sinappipurkeista tehdyillä juomalaseilla ja sukulaisilta ja tutuilta saaduilla astioilla. Ripustan huoneeni seinille isäni maalaamia tauluja ja kehykset ilman maalausta niiden sisällä. En tiedä täysin mitä odottaa ja toivoa tulevaisuudelta, mutta mun sisällä ei enää pauhaa ja kiehu. Lähiaikoina mun usko ihmisten sisäiseen hyvyyteen on pikkuhiljaa palautunut. Ei täysin entiselleen, mutta kuitenkin.
      Huomenna on ylioppilaskirjoitukset ja minäkin osallistun niihin. Kirjoitan ensimmäisen reaalini, filosofian. Kuusi konseptia pehmeällä lyijykynällä. En osaa sanoa, meneekö kirjoitukset hyvin tai olenko valmistautunut tarpeeksi. Tuskin. Mua ei haittaa vaikka kirjottaisin huonosti. Rakastan filosofiaa ja sen syvyyksiin sukeltamista. Minä itse tiedän sen, vaikka papereissani ei komeilisikaan laudatur. Jätän panikoimisen muille ja jatkan muistiinpanojeni selailua kuuman kahvin lämmittäessä syyskuun kylmettämää sydäntäni.

So hush, little darling, don't you cry

     Kuuntelen samaa musiikkia silloin, kun kävelen ja silloin, kun juoksen. Samat biisit, jotka soivat taukoamatta lapsuudessani ja pari kertaa aikaisemminkin myös omista mp3-soittimistani, soivat jälleen iPhonen kuulokkeistani. It's different to know the song, than feel the song.
     Tänään juoksin paikkaan, jonka ympärillä olen asunut ja pyörinyt jo lähes yhdeksän vuoden ajan, mutta jossa en ole koskaan aikaisemmin käynyt. Pysähdyin pari kertaa vaan katsomaan ympärilleni, eikä mua haitannut yhtään. Kiipesin ensimmäistä kertaa Kasavuorille ja istuin Suomen luonnon keskellä.
     Oikeastaan kaikki isoimmat ongelmat on edelleen päällä ja jyllää ilman mun sanomista mihinkään, mut mun on jo kevyempi kävellä ja helpompi hymyillä. En tiedä mitä teen vapaana perjantai-iltana tai ensi viikolla.
     Kaikkien huoneiden ovet ja ikkunat sulkeutuivat samaan aikaan, eikä mistään pääse mikään tai kukaan läpi. Ilma ei kierrä ja on aivan liian kuuma, eikä kukaan uskalla edes hengittää normaalisti. Jos lakkaan hengittämästä normaalisti liian pitkäksi aikaa, pelkään mun sydämen räjähtävän rinnasta. Mikään ovi ei vieläkään oo auki, mutta pari ikkunaa on ehkä raottumassa.
     Huomenna karkaan luultavasti hetkeksi elämää Lahteen ja sunnuntaina luen filosofiaa. Viikon vaihtuessa uudeksi aion juhlia täysikäistä ystävääni.

Paska syksy

     Elämäni paras kesä. Kesä 2013. Aloitin kesän Kalliosta, Neljänneltä linjalta pienestä yksiöstä. Vein sinne mun suosikkivaatteet ja filosofian kirjat. Toin sinne ystäviä ja yövieraita, otin aurinkoa Kallion kirkon takana sijaitsevassa puistossa ja juoksin aamuisin Siltasaarenkatua pitkin metroon. En lukenut filosofiaa murto-osaakaan siitä, mitä olin suunnitellut, mutta en koe tuhlanneeni aikaa. Luin romaanin, jonka eräs kavereistani on kirjoittanut yhdessä ystävänsä kanssa. Vietin aikaa kanadalaisen kanssa. Kiertelimme vanhoja katuja, pysähtelimme kahviloihin ja joinain päivinä emme lähteneet asunnosta kertaakaan.
     Yhtenä päivänä olin avecina laskuvarjojääkärien kurssijuhlassa Katajanokalla. Myöhemmin yöllä matkustin taksilla edestakaisin auttamaan huumeista sekaisin olevaa kaveriani. Näin saman pojan metrossa, ratikassa ja supermarketissa eri päivinä, ja sen jälkeen en enää. Elin falafelilla, tupakalla, suklaamuroilla ja kahvilla. Hiuksistani tuli lähes mustat, vaikka tarkoitukseni oli vaalentaa niitä.
     Kesän mennessä eteenpäin palautin Neljännen linjan avaimet ja majottauduin Punavuoreen Merimiehenkadulle. Maksoin vuokran pesemällä ikkunat ja viemällä matot ulos. Punavuoressa kävi sekalaista porukkaa; lähimmät ystävät ja kaverit, joihin en ollut pitänyt yhteyttä aikoihin.
     Lähes jokainen, joka tapasi minut ensimmäistä kertaa kysyi taustoistani ja oli aina yhtä ihmeissään, kun kerroin olevani täysin suomalainen. Kerran kävellessäni Tarkk'ampujankadulle lähtevään ratikkaan, eräs mummo kirosi minua ja revenneitä sukkahousujani. Saman päivän aikana poltin käteni töissä ja tuntematon englantilainen pyysi minua ja Annia harrastamaan ryhmäseksiä hänen kanssaan.
     Jos myöhästyin ratikasta tai metrosta, odotin seuraavaa tai mieluiten kävelin määränpäähän. Kävelin kesän aikana kauniissa paikoissa ilman kiirettä silloinkin, kun oli kiire. Löysin vastauksia moniin mielessä sinkoileviin kysymyksiin ja opin samalla löytämään paljon uutta itsestäni. Nautin jäätelöstä, auringosta ja parhaiden ystävien seurasta Esplanadin puistossa ja menin sadetta karkuun vieraille sisäpihoille.

     Nyt on satanut jo monena päivänä. Kesästä ei oo enää lähes mitään jäljellä. Mira löysi rakkauden, Tim Jumalan ja Linda muutti Lahteen opiskelemaan. Mä järjestän aikani töiden ja koulun mukaan ja mietin työpaikan vaihtamista. Mun kalenteri on täynnä asuntonäyttöjä ja hoidettavia asioita. En voi luottaa enää samalla tavalla enkä saa mistään järkevää otetta. Kaikki on vähän mun ulottumattomissa ja saavuttamattomissa. Mä en enää vie elämää, vaan elämä vie mua.
     Lähden talvella kahdeksi viikoksi Afrikkaan. Oon kuunnellut lähipäivinä paljon reggae-musiikkia, koska se muistuttaa mua jollain tapaa lapsuudesta. Kun Bob Marley laulaa "don't worry about a thing 'cause every little thing gonna be alright", uskon todella, että kaikki tulee olemaan hyvin. Reggae-musiikki muistuttaa mua lapsuuden lisäksi henkilöstä, joka on juuri tullut mun elämään ja jonka viestit saavat mut aina hymyilemään. En aina osaa antaa itseni olla onnellinen ja teen tahtomatta asioita niin, että päädyn itkemään. Näiden vääjäämättä tapahtuvien muutosten keskellä, joille yksinkertaisesti en voi mitään, aion tehdä kaikkeni muuttaakseni asiat, joille voin vielä jotain.

     Kai syksy on aina täynnä muutoksia ja uusia alkuja, mutta tänä vuonna multa on revitty kaikki.