Kun autoilijat antavat minun ylittää tien ja vilautan kättäni kiitokseksi, kuskit hymyilevät minulle täällä lämpimästi takaisin.
Ei missään ja kaikkialla
Vietin kesän kodittomana asuen milloin missäkin; kavereiden sohvilla, mökillä, mummolassa, lukemattomissa hostelleissa, teltassa, italialaisen perheen vuodesohvalla, vanhemmilla ja yöjunassa.
Nyt olen nukkunut neljä viimeistä yötä omassa uudessa kodissani Tukholmassa, Ruotsissa. Vielä tuntuu vaikealta käsittää, että on paikka, jota kutsua kodiksi, josta saan tehdä omanlaisen, josta voin tehdä turvapaikan, jonne voin kutsua ystäviä yöksi tai kahville, paikka, mistä herätä joka aamu ja palata takaisin illalla. Pysyvä koti. Vaikka kodittomana ollessani en jatkuvasti tuntenut olevani koditon, vaan lähes aina koti todella tuntui olevan siellä, missä hammasharja ja puhtaat alushousut, tuntuu tämä ratkaisu tähän hetkeen oikein hyvältä.
Ennen näitä neljää Tukholmassa vietettyä yötä vietin kahdeksan täydellistä päivää Lontoossa. Miksi elämä hemmottelee minua näin paljon nyt?
On upeaa hätkähtää tähän hetkeen vahvasti, tähän hetkeen, mihin elämä on minua jatkuvasti johdattanut. Nyt olen tässä, ja nautin tästä. En tiedä, milloin haluan alkaa opiskelemaan, missä haluan opiskella tai mitä haluan opiskella, en tiedä, muutanko täältä seuraavaksi takaisin Helsinkiin, vai jäänkö tänne, vai muutanko muualle enkä ala vielä silloinkaan opiskella.
Uskon elämään, uskon fiilikseen, uskon hyviin ajatuksiin ja sanoihin, haleihin ja hymyihin, punaviiniin ja teehen, ennen kaikkea kahviin, kauniisiin aamupaloihin ja villasukkiin, päiväkirjaan ja kirjoihin, jotka jaksaa lukea kannesta kanteen uudestaan ja uudestaan, kohtaamisiin, ystäviin ja tapaamisiin, mattoihini, ikkunankarmeihin, isoihin kahvi- ja teemukeihin, hyviin viinilaseihin, tummaan huulipunaan ja tummaan tukkaan, meikittömään naamaan, argan-öljyyn, cashmere-neuleeseen, lempivaatteisiin noin muutenkin, ja no,
elämään,
siihen kaikkeen ihanaan pieneen ja suureen, mitä käsite "elämä" osaakaan sisäänsä sulkea. Ja kun uskon tähän, elämään, sen kaikessa kauneudessaan ja muistan pyrkiä olemaan oma itseni ja oman itseni aidoin ja paras versio, en usko, että voin mennä ainakaan ihan hirveästi pieleen. Ja, jos menenkin, niin sitten mennään ja se on oikein sillä tavalla. Ah. Rakastan rakastan.
Same changes
Lauantai 13.6.2015, Lahnajärvi
Kylmimpänä kesän alkuna sitten vuoden 1991 minä sain vihdoin painaa oman valkolakkini päähäni Lasipalatsin Bio Rexissä lähes kahdensadan tuntemattoman tuoreen ylioppilaan joukossa satojen tuntemattomien todistaessa tätä elämäni yksistä suurimmista virstaanpylväistä.
Samana kylmänä kesänä muutin kai Helsingistä takaisin Espooseen, kaikki tavarani ainakin muuttivat sinne. Minä en asu vielä missään, kotini on nykyään siellä missä vietän yöni. Tänään asun mökillä, huomenna luultavimmin jossain muualla.
Elämä
aaltoilee
eteenpäin
ja sinne päin.
Heitin talviturkin mökkimme läheiseltä kallion kielekkeeltä järveen. Samalta kalliolta, minkä luokse olen soutanut lukemattoman monta kertaa, kalliolta, jolta olen useana edellisenä vuotena heittänyt talviturkin, kalliolta, missä olen nuorempana polttanut vanhemmiltani salaa tupakkaa. Samalla järvellä sain myös yhden yön aikana nähdä aurngon sekä laskevan että nousevan.
Kävimme Kerttulin hellässä huomassa Kotkassa heidän perheensä kauniissa kodissa. Koti, joka asettuu kolmeen valoisaan kerrokseen, joka tulvii säilytystilan lisäksi rakkautta ja huumaavia ruoan tuoksuja. Kerttulin kotiin, jossa suomen ja englannin kieli vaihtuu tiuhaan ja sekoittuu keskenään.
Kotkasta palatessani odotin junaa Pasilan asemalla. Seisoin väsyneenä laiturilla kaikkine kantamuksineni Anja Snellmannin Parvekejumaliin uppoutuneena, kun viime vuonna tähän aikaan sydäntäni ihastuksesta sykähdyttänyt miespuolinen henkilö laski kätensä käsivarrelleni. Vaihdoimme kuulumiset: kerroin epäselvästä asumistilanteestani, Kotkan reissusta, viikon päästä alkavasta InterRail-matkasta ja syksyn mahdollisesta Ruotsiin muutosta. En muista mitä hän kertoi kuulumisistaan. En tuntenut mitään sen erikoisempaa. Sydämeni ei enää sykähtänyt.
Paahdoimme päivällä ihoamme Monan kanssa auringossa ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni yksin mökillä.
Lämmitin itselleni saunan, jossa saan viipyä juuri niin kauan, kuin huvittaa, juuri sellaisessa kuumuudessa, josta nautin. Rakastan kahdeksaankymmeneen asteeseen kuumennettua saunaa. Rakastan sen ensimmäistä polttavaa löylyä. Rakastan ääntä, joka lähtee kiukaan kiehuvasta vesisäiliöstä ja puiden poksahtelua tuhatasteisessa uunissa. Saunan polttavat lauteet minun auringosta punoittavaa ihoani vasten. Minä rakastan sitä, Saunaa, ja kaikkea mitä saunomiseen kuuluu.
Naapurimökeistä kuuluu silloin tällöin puheensorinaa ja naurun pyrskähdyksiä, enkä tunne olevani ollenkaan yksinäinen, vaikka olenkin yksin.
Nämä koivut, männyt ja kuuset, jotka mökkiämme ympäröivät ovat nähneet minun kasvavan. Nämä puut näkevät minut edelleenkin.
Havaitsin terassin katossa olevan ampiaispesän. Hyttynen pisti minua vasempaan polvitaipeeseen ja sytytän toisenkin hyttysenkarkoitussavukiekuran. Nyt hyttyset eivät häiritse minua enää.
Ensi viikolla pakkaan rinkkani ja lähden kiertämään Eurooppaa. On ihanaa olla nuori.
23.7.2015, Espoo
Olen purkanut rinkkani matkan jäljiltä, asunut yhden yön Pinjalla, toisen mummolassa ja kolmannen vanhemmillani Espoossa. Haluan kirjoittaa matkapäiväkirjani puhtaaksi, purkaa sen osiin ja levittää auki koko tunteiden kirjon, mutta vielä ei ole sen aika.
Tulevana sunnuntaina Roomassa muutama viikko sitten tapaamani englantilainen
tulee
luokseni
Suomeen.
Kovin paljon tunteita, kovin paljon tapahtunutta. Kuukauden yhtämittainen onnellisuuden aalto, useita litroja maailman maistuvimpia punaviinejä, junamatkoja, tupakkaa,
cappucinoja ja espressoja,
pizzaa, pizzaa, pastaa ja pizzaa, risottoa, gelatoa, vohveleita, aurinkoa, festarit, historiallisia paikkoja ja rakennuksia, rakkauden silta ja Eiffel-torni, lentokenttiä ja juna-asemia, uusia ihmisiä, meksikolaisia ja tanskalaisia, onnellisuutta ja loputon määrä naurua, ihmeellisiä unisia punaisia taivaita, kauniilla kujilla joutilainen harhailu, live-musiikkia kaikkialla, kaksikymmentä kiloa elämää selässä, auringon paahtama iho ja vaalenneet, kuivat hiukset.
Niin paljon. Niin p a l j o n kaikkea sitä ja tätä, enkä ole vielä valmis prosessoimaan kaikkea muutoin kuin olemalla onnellinen.
Ja sitä minä olen. Onnellinen. Nuori. Onnellinen, nuori ja vapaa.
Kylmimpänä kesän alkuna sitten vuoden 1991 minä sain vihdoin painaa oman valkolakkini päähäni Lasipalatsin Bio Rexissä lähes kahdensadan tuntemattoman tuoreen ylioppilaan joukossa satojen tuntemattomien todistaessa tätä elämäni yksistä suurimmista virstaanpylväistä.
Samana kylmänä kesänä muutin kai Helsingistä takaisin Espooseen, kaikki tavarani ainakin muuttivat sinne. Minä en asu vielä missään, kotini on nykyään siellä missä vietän yöni. Tänään asun mökillä, huomenna luultavimmin jossain muualla.
Elämä
aaltoilee
eteenpäin
ja sinne päin.
Heitin talviturkin mökkimme läheiseltä kallion kielekkeeltä järveen. Samalta kalliolta, minkä luokse olen soutanut lukemattoman monta kertaa, kalliolta, jolta olen useana edellisenä vuotena heittänyt talviturkin, kalliolta, missä olen nuorempana polttanut vanhemmiltani salaa tupakkaa. Samalla järvellä sain myös yhden yön aikana nähdä aurngon sekä laskevan että nousevan.
Kävimme Kerttulin hellässä huomassa Kotkassa heidän perheensä kauniissa kodissa. Koti, joka asettuu kolmeen valoisaan kerrokseen, joka tulvii säilytystilan lisäksi rakkautta ja huumaavia ruoan tuoksuja. Kerttulin kotiin, jossa suomen ja englannin kieli vaihtuu tiuhaan ja sekoittuu keskenään.
Kotkasta palatessani odotin junaa Pasilan asemalla. Seisoin väsyneenä laiturilla kaikkine kantamuksineni Anja Snellmannin Parvekejumaliin uppoutuneena, kun viime vuonna tähän aikaan sydäntäni ihastuksesta sykähdyttänyt miespuolinen henkilö laski kätensä käsivarrelleni. Vaihdoimme kuulumiset: kerroin epäselvästä asumistilanteestani, Kotkan reissusta, viikon päästä alkavasta InterRail-matkasta ja syksyn mahdollisesta Ruotsiin muutosta. En muista mitä hän kertoi kuulumisistaan. En tuntenut mitään sen erikoisempaa. Sydämeni ei enää sykähtänyt.
Paahdoimme päivällä ihoamme Monan kanssa auringossa ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni yksin mökillä.
Lämmitin itselleni saunan, jossa saan viipyä juuri niin kauan, kuin huvittaa, juuri sellaisessa kuumuudessa, josta nautin. Rakastan kahdeksaankymmeneen asteeseen kuumennettua saunaa. Rakastan sen ensimmäistä polttavaa löylyä. Rakastan ääntä, joka lähtee kiukaan kiehuvasta vesisäiliöstä ja puiden poksahtelua tuhatasteisessa uunissa. Saunan polttavat lauteet minun auringosta punoittavaa ihoani vasten. Minä rakastan sitä, Saunaa, ja kaikkea mitä saunomiseen kuuluu.
Naapurimökeistä kuuluu silloin tällöin puheensorinaa ja naurun pyrskähdyksiä, enkä tunne olevani ollenkaan yksinäinen, vaikka olenkin yksin.
Nämä koivut, männyt ja kuuset, jotka mökkiämme ympäröivät ovat nähneet minun kasvavan. Nämä puut näkevät minut edelleenkin.
Havaitsin terassin katossa olevan ampiaispesän. Hyttynen pisti minua vasempaan polvitaipeeseen ja sytytän toisenkin hyttysenkarkoitussavukiekuran. Nyt hyttyset eivät häiritse minua enää.
Ensi viikolla pakkaan rinkkani ja lähden kiertämään Eurooppaa. On ihanaa olla nuori.
23.7.2015, Espoo
Olen purkanut rinkkani matkan jäljiltä, asunut yhden yön Pinjalla, toisen mummolassa ja kolmannen vanhemmillani Espoossa. Haluan kirjoittaa matkapäiväkirjani puhtaaksi, purkaa sen osiin ja levittää auki koko tunteiden kirjon, mutta vielä ei ole sen aika.
Tulevana sunnuntaina Roomassa muutama viikko sitten tapaamani englantilainen
tulee
luokseni
Suomeen.
Kovin paljon tunteita, kovin paljon tapahtunutta. Kuukauden yhtämittainen onnellisuuden aalto, useita litroja maailman maistuvimpia punaviinejä, junamatkoja, tupakkaa,
cappucinoja ja espressoja,
pizzaa, pizzaa, pastaa ja pizzaa, risottoa, gelatoa, vohveleita, aurinkoa, festarit, historiallisia paikkoja ja rakennuksia, rakkauden silta ja Eiffel-torni, lentokenttiä ja juna-asemia, uusia ihmisiä, meksikolaisia ja tanskalaisia, onnellisuutta ja loputon määrä naurua, ihmeellisiä unisia punaisia taivaita, kauniilla kujilla joutilainen harhailu, live-musiikkia kaikkialla, kaksikymmentä kiloa elämää selässä, auringon paahtama iho ja vaalenneet, kuivat hiukset.
Niin paljon. Niin p a l j o n kaikkea sitä ja tätä, enkä ole vielä valmis prosessoimaan kaikkea muutoin kuin olemalla onnellinen.
Ja sitä minä olen. Onnellinen. Nuori. Onnellinen, nuori ja vapaa.
Was blind but now I see
Kaksi kevätauringon lämmittämää viikkoa yhdessä. Monta lasia punaviiniä, muutama olut, teetä ja bataattiranskalaisia, lukuisia Whatsapp-viestejä, pitkiä katseita ja kävelyitä, vaihdettuja suudelmia ja naurua. Joku oli minulle kerrankin hyvä, uskalsin ihastua ja olla se oma itseni, joka osaan olla.
Kevätauringon huumaa kesti kaksi viikkoa. Sen jälkeen lämpötilat laskivat jälleen, lunta, lunta ja räntää, loskaa ja jengi vaahtosi takatalvesta. Ehkä näillä asioilla ei ole keskenään tekemistä, "takatalvella" ja sillä, että Hän ei halua minua, mutta tapahtuivatpahan samaan aikaan kuitenkin, lumen tulo ja minun hetkellinen murtumiseni. Ei kuitenkaan samalla tunnilla, eikä kai välttämättä edes samana päivänä.
Elämästäni on kadonnut jälleen kerran rytmi. Toisaalta mietin, onko mitään rytmiä koskaan ollutkaan? Mitä jos rytmi, joka elämästäni tuntuu puuttuvan, onkin sitä rytmiä itsessään? En osaa soittaa rumpuja tai taputtaa kappaleissa oikeissa kohdissa, en ole rytmikäs. Miksi rytmi viihtyisi arjessanikaan?
En tunnu olevan tarpeeksi; en laiha, en kaunis, en fiksu, en sarkastinen, en hauska, en järjestelmällinen, en tehokas, en hyvä, en minä, en tarpeeksi, mitään, tarpeeksi, en,
en,
en,
tarpeeksi,
en.
Haluaisin oppia olemaan oman itseni paras versio. En osaa olla kukaan muu, kuin minä, Veera, mutta en ole sitäkään tarpeeksi. Tunnen itsestäni vain osia, paloja ja sattumanvaraisia tapahtumia, en näe suurempaa kuvaa enkä osaa kertoa, kuka tai millainen minä olen. Jotkin asiat saavat sydämeni sykkimään kovemmin kuin toiset asiat. Ihmisten yllättävä kohtaaminen, kävely, kiireettömyys, liikennevalot, julkiset liikennevälineet, Helsinki, aurinko, tumma huulipuna ja ennen kaikkea ihmiset.
Ihmiset. Olemme kaikkialla ja silti emme missään, emme jaksa enää katsoa toisiamme tai kiinnostua toisesta. Ihmiset. Olemme kaikkialla ja olemme pohjiltamme samaa, meissä on samaa niin paljon enemmän, kuin tiedämmekään.
Onneksi on elämä ja onneksi on Jeesus. Onneksi saamme oppia kiinnostumaan uudestaan, välittämään uudestaan, välittämään enemmän ja välittämään syvemmin. Siitä tässä kaikessa kai on kyse, ihmisistä, välittämisestä, kohtaamisista. Kohtaamiset on kaikki mitä on ja se on kaikkein tärkeintä.
Olen viettänyt useita hetkiä ja öitä Sannin luona Alppilassa. Paras ystäväni Anni muuttaa takaisin Helsinkiin ylihuomenna. Pinja ja Juho käyvät nykyään molemmat töissä. Nea, Riina ja Mona, minä heidän joukossaan, valmistaudumme yliopiston keväällä järjestettäviin pääsykokeisiin. Ympärilläni on niin paljon ihmisiä, paljon rakkautta ja välittämistä, ja silti, joskus, melko usein, koen olevani yksin. Tiedän kyllä, että niin ei ole, mutta eivät järki ja tunteet käy yks yhteen.
Jos en pääse yliopistoon syksyllä, lähden Ruotsiin tai ehkä jonnekin aivan muualle. Sydämeni sykkii Afrikalle, auttamiselle ja ihmisille, mutta pelkään, epäilen, en luota tai uskalla. Ei ehkä kaikkea tarvitsekaan vielä, tietää tai uskaltaa, kaikki käy oikein aikanaan ja joskus vielä palaan Afrikkaan.
Rakastan elämää ja omaa osaani siinä kaikessa mielettömyydessään naurettavan paljon, niin paljon, että haluaisin itkeä ja nauraa ja huutaa ja kiljua samaan aikaan.
Kevätauringon huumaa kesti kaksi viikkoa. Sen jälkeen lämpötilat laskivat jälleen, lunta, lunta ja räntää, loskaa ja jengi vaahtosi takatalvesta. Ehkä näillä asioilla ei ole keskenään tekemistä, "takatalvella" ja sillä, että Hän ei halua minua, mutta tapahtuivatpahan samaan aikaan kuitenkin, lumen tulo ja minun hetkellinen murtumiseni. Ei kuitenkaan samalla tunnilla, eikä kai välttämättä edes samana päivänä.
Elämästäni on kadonnut jälleen kerran rytmi. Toisaalta mietin, onko mitään rytmiä koskaan ollutkaan? Mitä jos rytmi, joka elämästäni tuntuu puuttuvan, onkin sitä rytmiä itsessään? En osaa soittaa rumpuja tai taputtaa kappaleissa oikeissa kohdissa, en ole rytmikäs. Miksi rytmi viihtyisi arjessanikaan?
En tunnu olevan tarpeeksi; en laiha, en kaunis, en fiksu, en sarkastinen, en hauska, en järjestelmällinen, en tehokas, en hyvä, en minä, en tarpeeksi, mitään, tarpeeksi, en,
en,
en,
tarpeeksi,
en.
Haluaisin oppia olemaan oman itseni paras versio. En osaa olla kukaan muu, kuin minä, Veera, mutta en ole sitäkään tarpeeksi. Tunnen itsestäni vain osia, paloja ja sattumanvaraisia tapahtumia, en näe suurempaa kuvaa enkä osaa kertoa, kuka tai millainen minä olen. Jotkin asiat saavat sydämeni sykkimään kovemmin kuin toiset asiat. Ihmisten yllättävä kohtaaminen, kävely, kiireettömyys, liikennevalot, julkiset liikennevälineet, Helsinki, aurinko, tumma huulipuna ja ennen kaikkea ihmiset.
Ihmiset. Olemme kaikkialla ja silti emme missään, emme jaksa enää katsoa toisiamme tai kiinnostua toisesta. Ihmiset. Olemme kaikkialla ja olemme pohjiltamme samaa, meissä on samaa niin paljon enemmän, kuin tiedämmekään.
Onneksi on elämä ja onneksi on Jeesus. Onneksi saamme oppia kiinnostumaan uudestaan, välittämään uudestaan, välittämään enemmän ja välittämään syvemmin. Siitä tässä kaikessa kai on kyse, ihmisistä, välittämisestä, kohtaamisista. Kohtaamiset on kaikki mitä on ja se on kaikkein tärkeintä.
Olen viettänyt useita hetkiä ja öitä Sannin luona Alppilassa. Paras ystäväni Anni muuttaa takaisin Helsinkiin ylihuomenna. Pinja ja Juho käyvät nykyään molemmat töissä. Nea, Riina ja Mona, minä heidän joukossaan, valmistaudumme yliopiston keväällä järjestettäviin pääsykokeisiin. Ympärilläni on niin paljon ihmisiä, paljon rakkautta ja välittämistä, ja silti, joskus, melko usein, koen olevani yksin. Tiedän kyllä, että niin ei ole, mutta eivät järki ja tunteet käy yks yhteen.
Jos en pääse yliopistoon syksyllä, lähden Ruotsiin tai ehkä jonnekin aivan muualle. Sydämeni sykkii Afrikalle, auttamiselle ja ihmisille, mutta pelkään, epäilen, en luota tai uskalla. Ei ehkä kaikkea tarvitsekaan vielä, tietää tai uskaltaa, kaikki käy oikein aikanaan ja joskus vielä palaan Afrikkaan.
Rakastan elämää ja omaa osaani siinä kaikessa mielettömyydessään naurettavan paljon, niin paljon, että haluaisin itkeä ja nauraa ja huutaa ja kiljua samaan aikaan.
Kiitollinen
Toisia ihmisiä jotka ajattelevat samalla lailla kuin minä, paremmin kuin minä, selkeämmin kuin minä. Toisia ihmisiä, heidän seurassaan voin tanssia vapaasti tai olla hiljaa, itkeä, riemuita raivolla ja laulaa huoletta nuotin vierestä.
Kylmä viima aamulla merellä, pinkkiin asuun pukeutunut lenkkeilijärouva, koira, kissat, serkut ja auttavaisin täti, avokado ja maapähkinävoi, kauniin talon kaunis sisäpiha, saan katsoa sitä kauniista pienestä huoneesta kauniista ikkunasta, Rikhardinkadun kirjasto, uudet ihmiset elämässäni, kahvi ja tee, riisipuuro kanelilla, seurakunta, yön kajastus ikkunasta, kun uni ei tule.
Tuntemattomalta ohikulkijalta saatu hymy, kaverin kanssa sovitut treffit, jotka eivät koskaan tunnu toteutuvan, loskaan astuminen, tulevaisuuden hahmotteleminen ja jännittäminen, luottamisen opettelu, epäonnistuminen, suru, kateus ja kaiken anteeksi antava Rakkaus.
Kuivat kädet, turvallisimmat luottovaatteet, punainen huulipuna, tummat hiukset ja kulmat, unelmat, mustat vaatteet, punaviini, vanhat perunalaatikot sisustuksessa, kynttilät, tyynyt, villasukat, mahdollisuus yölliseen keskusteluun ystävälle soittamalla, nahkahanskat, rauhalliset aamut.
Kiitos Herralle kaikesta, mitä elämässä on.
More is more
Olen pakannut elämäni Clash Olsonin -pahvilaatikoihin ja IKEA -kasseihin. Tyhjentänyt verkkokellarin, huoneeni värikkäät seinät ja eteisen kaapin. Viikannut kymmeniä lakanoita, vienyt vaatetta ja kangasta keräyspisteeseen, maalannut vaatekaapin, perunalaatikoita ja yöpöydän. Eerikinkadun unelma-asunto, jota rakastan täydestä sydämestäni, on jäämässä muistoksi, menneeksi ajanjaksoksi, yhdeksi elämänvaiheeksi. Tällä hetkellä kodissamme kolkot lattiat, ei mattoja enää.
Elämme jälleen suurien muutosten aikaa kaikilla elämän osa-alueilla, muutosta muutoksen perään enkä pysy perässä, vaikka olenkin itse vetämässä näistä langoista. Olen suunnitellut kaiken. En tiedä riittääkö se tai riittääkö mikään koskaan kuitenkaan?
Vaikka kaikki jälleen muuttuukin, on muutos hyvä. Tämä on hyvä ja tästä tulee hyvä. Olen monella tapaa onnellinen, läsnä ja vastaanottavainen. Silti minun on usein taas vaikeaa aamulla keksiä hyvä syy herätä ja nousta päivään. Ehkä kaikki onnellisuus on vain alitajunnallisesti tuotettua ulkokuorta ja jonain päivänä sisäinen hatara korttitaloni romahtaa auttamattomasti.
Elämme jälleen suurien muutosten aikaa kaikilla elämän osa-alueilla, muutosta muutoksen perään enkä pysy perässä, vaikka olenkin itse vetämässä näistä langoista. Olen suunnitellut kaiken. En tiedä riittääkö se tai riittääkö mikään koskaan kuitenkaan?
Vaikka kaikki jälleen muuttuukin, on muutos hyvä. Tämä on hyvä ja tästä tulee hyvä. Olen monella tapaa onnellinen, läsnä ja vastaanottavainen. Silti minun on usein taas vaikeaa aamulla keksiä hyvä syy herätä ja nousta päivään. Ehkä kaikki onnellisuus on vain alitajunnallisesti tuotettua ulkokuorta ja jonain päivänä sisäinen hatara korttitaloni romahtaa auttamattomasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)