Vaikka rakastan elämääni Helsingissä, rakastan sitä, että pääsen lähes kaikkialle, minne haluan mennä, kävellen, rakastan sitä, että yöllä kotiin mennessäni talomme A-rappulainen, ketä en ole aikaisemmin koskaan tavannut, pyytää meidät luokseen kuuntelemaan pianonsoittoa, rakastan sitä, että kotona on aina ystävä, rakastan sitä, että alakerran baarimikkoja voi moikata kadulla törmätessä ja kotoa lähtiessä, rakastan sitä, että osaan neuvoa turistille nopeimman reitin, rakastan sitä, että tunnen kotikatumme viereiset kadut muutenkin kuin vain nimeltä: Annankatu, Kalevankatu, Albertinkatu, Fredrikinkatu, rakastan sitä, että lähellä on ravintoloita ja kahviloita, joiden omistajat tunnistavat minut, kun teen tilaukseni, rakastan sitä, että voin kutsua ystäviä ja kavereita yöllä kotiini juomaan viiniä ja polttamaan vesipiippua, rakastan sitä, että voin vapaapäivänä täyttää päiväni mielekkäällä tekemisellä tai olla tekemättä mitään, ja tekemättä jättäminenkin voi olla mielekästä. Rakastan, todella rakastan kaikkea sitä ja niin paljon muita tänne liittyviä asioita, kuten sitä, että ystävä voi tulla luokseni teelle tai kahville silloin, kun on hätä tai ylitsevuotava onnellisuus, josta haluaa puhua, rakastan sitä, miltä Helsinki näyttää yöllä, sateella ja sateen jälkeen, aamu- ja ilta-auringossa tai keskipäivällä. Rakastan sitä, että voin käydä sisäpihalla kylpytakissa tupakalla, rakastan sitä, että oikeastaan minun ei tarvitse kertoa kenellekään menemisistäni ja tulemisistani, rakastan sitä, että istuessani Espalla yksin venäläinen mies saattaa istua viereeni syömään lounasta ja vaikka emme vaihdakkaan sanaakaan, jaamme hetken. Kaiken tämän ja niin monen muun rakastamani asian lisäksi kaipaan välillä kuitenkin pitkiä matkoja linja-autolla kotiin, kaipaan sitä, että jääkaapissa on aina tarpeeksi maitoa kaakaon valmistamiseen ja sitä, että kotona on koira.
Keskipäivällä, kun ylitän Mannerheimintien Kalevankadun kulmasta, vilkkuvat valot jo vihreinä päästessäni Stockmannin puolelle ja kaikilla on kiire jonnekin, minullakin ja haluaisin joskus pysähtyä. Olen löytänyt itsestäni uusia puolia ja ymmärtänyt, että en ehkä koskaan ole valmis, eikä minun tarvitsekaan olla. Monet ystävistäni ovat rakastuneita tai ihastuneita, mietimme yhdessä mitä vastata viestiin, kuuntelemme rakastuneiden parien ajatuksia heidän kumppaneistaan ja toivon, että joku osaa joskus rakastaa ja sitoutua minuun yhtä kauniisti ja pyyteettömästi.
Espalla penkit ja viereiset kujat ovat täynnä pieniä perheitä, jonkun äidin olkapäälle kakkasi lokki ja lapset vertailevat leluja, joita vanhemmat ovat heille juuri ostaneet. Minulle ovia availeva mies asuu liian kaukana täältä tai ehkä minä liian kaukana sieltä, eikä meistä ainakaan tässä elämäntilanteessa ja näissä maantieteen olosuhteissa tai tuskin koskaan muutenkaan tule mitään, en ole nähnyt pitkätukkaista kitaransoittajaa moneen päivään eikä hän vastannut viestiini, enkä tällä hetkellä ehkä sittenkään etsi tai tarvitse ketään uutta elämääni.
Olen kuitenkin löytänyt Jumalan elämääni uudestaan, tai ainakin kaipauksen siihen suuntaan ja keskustelemme ystävieni kanssa lähetystyön mahdollisuuksista, rukousvastauksista ja armosta. Usein mietin, minkälaista elämäni olisi, minkälainen minä olisin, jos olisin syntynyt eri perheeseen tai minut olisi kasvatettu eritavalla, olisiko sydämessäni silloin kaipuu ja paikka Jeesukselle?
Vanhempani ovat tänään olleet naimisissa 22 vuotta, he ovat rakastaneet toisiaan enemmän kuin puolet elämästään, he eivät ole koskaan olleet aikuisia ilman toisiaan. He ovat päättäneet rakastaa ja sitoutua toisiinsa ja vaikka joskus rukoilin joka ilta heidän eroaan, olen onnellinen, että siihen rukoukseeni ei vastattukaan toivomallani tavalla.
Pinja on asunut kotonamme minun huoneessani, samassa sängyssä minun kanssani jo muutaman viikon ja vaihdoimme huoneeni järestystä meille molemmille paremmin sopivaksi, ripustimme myös Pinjan rintaliivit seinälle roikkumaan ja kiinnitimme kiitokuvia simpukoista, enkeleistä, kaloista ja kukista ympäröimään niitä, rintaliivejä, tauluja ja roikkuvia kynttilänpidikkeitä. Olohuoneemme kaiuttimissa soi Laura Närhi, J. Karjalainen ja Egotrippi ja me laulamme mukana.
Mieleni on sekaisin ja kai sen välillä kuuluukin olla, iltaisin siivoan mieleni sisäistä vaatekauppaa ja aamulla menen oikeisiin töihin, kadut ovat täynnä Zaran takkeja ja huiveja, laukkuja ja puseroita ja illalla siivoan taas mieleni sisäistä vaatekauppaa, eikä se tule siistiksi koskaan ja aloitan uudestaan ensi yönä.