Yhdestä viikosta

Se viikko alkoi tavalliseen tapaan. Aamulla herään suudelmaan, riennän viiden minuutin työmatkani vielä hieman unisena kaupunginkin vasta heräillessä. Vesipiiput höyryävät kylmässä kohmeessa, yöllä on ilmeisesti satanut, väistän suurta lammikkoa. Päivässä ei sinänsä ole mitään eriskummallista tai yleisestä poikkeavaa: luen symbolisesta interaktionismista, Erving Goffmanista ja Pierre Bourdieusta ja muista merkittävistä, opin ja tuskastun vähän, kirjoitan kirjoitan kirjoitan.

On joulukuun alku, joten tahdomme hankkia joulupuun ja sesongin tunnelmaa kotiimme. Minä ja Francesca kipsuttelemme läheiselle aukiolle, kaupasta ensin koristeita, suklaata ja pizzaa, olemme vähän hassuja ja nauramme paljon, meille hymyillään. Aukiolta valitsemme meille mieluisimman kuusen ja kannamme sen kotiin, lätäköitä taas väistellen. Saamme joulun kotiin ja kaikki tuntuu olevan aika lailla kohdillaan.

Samana viikkona minä käyn viinillä ranskalaisen ystäväni kanssa, keskustelemme paljon ja kaikesta, kahden viinin jälkeen ymmärrämme, että meidän on syötävä, joten tilaamme kasviksista tehdyt hampurilaiset lisukkeinaan ranskalaisia perunoita. 

Silmäni ovat surusta raskaat ja turvonneet, ovat olleet näin jo jonkinlaisen kuukauden, vaikka en joka päivä ehkä itkisikään. Surusta raskaat, kyyneleet vain pienen kehotuksen takana, eikä kukaan, rakkaanikaan, tunnu huomaavan tätä minusta. Olen nimittäin oppinut peittämään suruni kovin taidokkaasti:

 minä olen iloinen, kovin puhelias tai erittäin hyvä kuuntelija, vaikeita kysyttäessä vastaan sinne tänne ja suuntaan keskustelun kysyjään, olen kovin kiinnostunut ja intohimoinen kaikesta, hymyilen koko kasvoillani kuten parhaaksi pystyn ja jos esitykseni ei ole kovin vakuuttava, vetoan vuodenaikaan, kiireeseen ja väsymykseen, kyllähän te tiedätte.

Sitten saattaa käydä jotain kovin pientäkin, kuten sotku kotona tai ärtynyt vastaus omaltani. Voi käydä niin, että on odottanut ja kaivannut jotain erityisen paljon ja silloin mikään, ei niin mikään menekään niin, kuin kuuluisi, jopa haluamisen sijaan todella tarvitsisi. Silloin minun kaikki on ihan hyvin esitykseni todella romahtaa,

silloin surulliset raskaat silmäni aukeavat,

ne vuodattavat sen kaiken, 

eikä se meinaa loppua,

              ei,

se ei lopu

ei osaa loppua.

Vähän sen jälkeen saatan kuitenkin osata rauhoittua, esittää iloisen roolini taas hieman uskottavammin, jotta ihmisillä minun ympärilläni olisi mukavampi olla. Osaan usein esittää roolini jopa niin taidokkaasti, että uskon siihen hetkittäin itsekin, joskus pitkänkin ajan, joskus ehkä vain tupakanmittaisen. 

Samana viikkona saatankin siis leipoa piparkakkutaikinaa joulumusiikin soidessa taustalla, aloittaa piparkakkutalon rakentamisen, keittää mulled wine tai kaataa lasin viiniä, vähän jopa suudella ja hassutella. Meille saattaa tulla ystävä kylään ja voimme arpoa, kuka käy hakemassa kaupasta viikon toiset pizzat. Yhdessä päätämme lähteä vielä enemmän länteen, Ealingiin yksille, jotka todella pysyvät yksinä, sillä meillä on seuraavaksi päiväksi suunnnitelmana ajaa autolla kaksituntinen Bathiin joulumarkkinoille ja mahdollisesti isovanhempien luokse kahvittelemaan.

Sunnuntaiaamu alkaa unisesti, tunnen koko kasvojeni olevan raskaat ja vaikeat,

toivon että osaisin pienentyä,

olemattomaksi, niin että halatessa minua ei melkein olisikaan tai jos onkin, niin ehkä taskuun tiputettavaksi,

todella toivon olevani jotain aivan muuta,

pienempää ja läpinäkyvämpää, älkää nähkö minua

koska ette kunnolla näkisi kuitenkaan.

Joskus on tällaisia sunnuntaiaamuja, toisinaan, ehkä tiistaisin, saatan vilkaista peiliin ja pysähtyä:

ihan hauskan näköinen tyttö.

Kuitenkin, nyt ei ollut ollenkaan sellainen hetki vaan hyvin, hyvin raskas. Kaikki meni hetken pieleen, minä surulliseksi ja suuttuneeksi, ajauduimme eripuraan ja koko reissu jäi melkein tekemättä.

Nyt, autossa, takana suurin osa moottoritiestä ja 

kaikki ehkä aika oikein ja hyvin, mutta nämä jättävät aina jälkensä, nämä raskaat hetket jäävät minuun asumaan, minun kasvoni muuttuvat vääriksi ja peiliin katsoessa näen surua, ja se lisääntyy lisääntymistään, eikä minulla tunnu olevan siihen mitään kontrollia, vaikka ehkä todellisuudessa olisikin. 

Menneistä ja tästä hetkestä, vielä ei niinkään tulevasta

Lupasin kirjoittaa, ja vaikka kukaan ei näitä välttämättä luekaan niin tahdon pitää lupaukseni.

Voisin kirjoittaa monista menneistä,
hetkistä,
matkoista ja päivistä, kauniista illoista ja oransseista aamuista,
voisin kirjoittaa siitä, miten olemme saaneet seurata isosta erkkeri-ikkunastamme, kuinka platanus hispanican lehdet ovat ensin tanssineet, sitten vaihtaneet väriään ja lopulta tipahtaneet kotikadullemme kotiovemme kynnykselle. Taidegallerian nainen lakaisi niitä joka päivä, ja silti tuntui, että maa ja ovensuumme tulvi niistä.

Voisin kirjoittaa vuosi sitten tekemästäni kuuden viikon Aasian reissusta, tai siitä, kuinka Lontoo ja suuri osa Englannista peittyi lumen alle noin viikoksi helmikuun ja maaliskuun vaihteessa, eikä mikään toiminut missään ollenkaan eikä mitenkään, ja miten ihanaa se oli, miten kutkuttavaa oli kävellä katuja, joita ei olisi koskaan ajatellut näkevänsä lumipeiton alla, kuinka hyvältä tuntui kävellä lumisen puiston läpi, keittää teetä ja pysyä kainalossa lämpimänä.

Voisin kai kirjoittaa myös kesästä, kuumasta ja pitkästä, kuinka ajoimme autollamme ympäri ja pitkin länsi-Englannin rannikoita, yövyimme monta yötä teltassa, kerran jopa kolme yötä putkeen rannalla vain me kaksi, tähtiä taivas täynnä ja iho merestä aivan suolainen, toisen päivän iltana löysimme rannalta raikasta vettä, jolla huuhtoa osa suolasta pois ja viilentää auringon paahtamaa ihoa. Kalastimme paljon, nauroimme myös, luin kirjaa ja katsoimme merta. Kävimme veneellä viereisillä rannoilla jäätelöllä, vanhasta kalastajakylästä lisää hammastahnaa ja suklaata. Täytimme veneemme muilta rannoilta löytyvillä puunpalasilla, pidimme tulen isona yön yli.

Tai voisin kertoa siitä, kuinka asuimme ensin pienessä huoneessa, jonne luonnonvalo ei juuri yltänyt, kuinka pidin vaatteeni noin viisi kuukautta matkalaukussa, koska säilytystilaa ei yksinkertaisesti ollut. Tämän jälkeen saman talon yläkerran huoneessa maalasimme lattialaudat punaisiksi, saimme vihdoin säilytystilaa, ison erkkeri-ikkunan sinnekin ja välillä jos suljin silmäni, saatoin kuvitella itseni Helsinkiin. Talossa asui minun lisäkseni kuusi muuta henkilöä, jotka vaihtuivat epäsäännöllisen säännöllisesti. Jaoimme kaksi kylpyhuonetta, keittiön ja pienen pihan ja aika monta keskustelua elämästä, Euroopasta, muistakin mantereista, nuoruudesta, kielistä ja muista sen sellaisista.


On paljon näitä, mistä kirjoittaa, ja mahdollisesti palaankin näihin joskus.

Nyt tuntuu kuitenkin luonnollisimmalta kertoa siitä, mitä elämääni on lähiaikoina kuulunut.

Kuuluu: kivoja töitä kivan verran, paljon avoimen yliopiston juttuja, vähän luovuttamista, paljon kahvia ja enemmän kuitenkin teetä, vihreitä smoothieita ja joka päivä avokadoa, uuden kodin kodiksi laittamista, paljon pysähtymistä, eteriisiä öljyjä iholla (tämän hetkinen lempituoksu: kaneli, greippi, laventeli ja piparminttu, eukalyptys ranteissa ja korvan takana kaulalla - ihmiset kertovat minun tuoksuvan joululta ja chailta) ja ilmankostuttajassa. Vuodenajasta riippuen juon joko paljon mustaa teetä tai iltaisin eri sekoituksia, esimerkiksi kaneli, kardamumma ja inkivääri tai ruusu, laventeli ja kamomilla. Usein myös minttua, mm m.

Opettelen pitämään pääni ja vartaloni samassa paikassa, joskus hetkeksi onnistunkin, aina en todellakaan. Opettelen myös hyväksymään tämän, niin itsessäni kuin muissakin. Välillä käyn joogassa yhdessä ihanassa pienessä studiossa, voin joko kävellä sinne noin kaksikymmentä minuuttia, tai pyöräillä yli puolessa. Joogaan myös kotona, sillä olen kotona paljon, koska koti tuntuu pitkästä aikaa ihanalta.

Pyöräni vietiin kotitalomme edestä. Hupskeikkaa, sitä ei enää sunnuntaina ollutkaan, viimeksi olin käyttänyt sitä torstaina. Ostin kuitenkin uuden, koska löysin lähes samanlaisen, jopa hieman paremman ja erittäin kelpoon hintaan. Siis nykyään, jos pyöräilenkin, saatan nähdä tuttuja ja heilauttaa kättäni tervehdykseksi.  Takissani saattaa lukea Forever Stars, ostimme Merin kanssa samanlaiset. Voin mahdollisesti nähdä vanhemman herrasmiehen, Davidin, johon olen kesän mittaan tutustun neljä-vuotiaan ystäväni Sarahin kanssa. David tekee paljon juttuja, muun muassa hän ulkoiluttaa tyttärensä koiraa Rufusta ja ystäviensä koiraa Montya. He tuntevat meidät ja me heidät, juoksemme puiston poikki, jotta voimme halata koiria ja heittää heille keppiä. Olemme tavanneet myös tyttären, vaimon ja Montyn oikeat omistajat, ja he ovat kaikki kuulleet meistä ja ovat ystävällisiä. Tämä tekee minut järjettömän iloiseksi.


Kun katson olohuoneemme ikkunoista ulos, ensimmäiseksi näen mahtipontisen platanus hispanican, plataanipuun, ja sen jälkeen paljon elämää. Punaisia yksi- ja kaksikerroksisia linja-autoja suuntanaan Lontoon jokainen nurkka, lapsia äiteineen ja isovanhempineen, kauppakasseja, sesongista riippuen joko kurpitsoita tai joulukuusia. Kaduille astuessani näen paljon tuttuja, enemmän kuin Helsingissäkään koskaan, olenhan asunut täällä kauemmin kuin koskaan aikuisiälläni missään ja minulle yhteisöllisyys siellä, missä asun, on tärkeää. Tavatessani tuttuja risteyksissä, liikennevaloissa, kahvilassa tai ruokakaupan kassajonossa, muuten vain kadulla kävellessä vaihdamme kuulumisia: iloitsemme, kun kuulemme jonkun olevan raskaana, kerromme, että väsyttää jos niin tekee. Halaamme paljon, yleensä mukana on paljon lapsia joten sanomme 'hei' useaan kertaan, joillakin on mukanaan koira ja saamme paljon pusuja. Nauramme, paljon, yleensä, koska elämä on kuitenkin aika hauskaa.

Yhdessä lempiravintoloistani, italialaisessa pizzeriassa, omistajat tuntevat minut ja tietävät, mitä yleensä tilaan, sillä lempipaikoissani tapanani on usein syödä samaa, koska sitä minun tekee mieli. Kyseisessä paikassa vaihdan listan numero viidennestä anjovikset ja kaprikset, joskus jopa mozzarellan, sieniin, myskikurpitsaan ja kesäkurpitsaan. Tiistaisin ja keskiviikkoisin voin saada kahvin ilmaiseksi kahvilaketjusta puhelinliittymäni ansiosta, tilaan tällä hetkellä yleensä chai latten kahdella espressolla ja kauramaidolla. Voin kävellä oikeastaan kaikkialle, jos tahdon, ja yleensä kävelenkin. Joskus pysähdyn, jos huomaan ajatuksieni lentävän liian kauas siitä hetkestä, silloin saatan hengittää syvään, nostaa ranteen kasvojeni eteen, jotta tuoksut toisivat minut takaisin ja yleensä silloin minun on ainakin hetken helpompi hymyillä, eikä siinä ole mitään teennäistä ollenkaan.

Jos oloni on todella raskas, niin kuin se usein marras-joulukuussa voi olla, annan sen välillä olla. Silloin keitän lisää teetä, varsinkin nyt kun saimme taas toimivan vedenkeittimen hella-kattila -systeemin sijaan, silloin en nimittäin aina viitsinyt vaivautua. Saatan kirjoittaa joitain sanoja ylös. Katsoa tarkasti ympärille, huomata, missä olen ja keskittyä siihen. Ottaa syviä hengityksiä, purskautella huulia tai painaa kasvoni kämmeniin. Jos itku on tullakseen, annan sen tulla. Seuraavana päivänä silmät raskaat ja turvonneet, hymyilen silti, koska se tuntuu helpommalta. Haistaa piparminttua tai kanelia. Kertoa Finnille: olen surullinen.

Tällainen kausi oli muutama viikko sitten, kun mikään ei tuntunut miltään ja kuitenkin kaikelta. Silloin jätin menemättä poikaystäväni isoisän 80-vuotispäivä kutsuille, vaikka olinkin odottanut tätä kokoontumista melko lailla. Sen sijaan:
itkin paljon ja hyvin. Annoin kaiken tulla ulos vain pois. Tämän jälkeen sairastuin kovaan kylmyyteen, Anni tuli luokseni Lontooseen ja kävelimme pitkin siltoja ja katuja, kävimme markkinoilla ja söimme pizzaa molempina päivinä. Tein pitkän työviikon, nukuin muualla, olin aikalailla hajanainen.

Ja, jos minusta tuntuu siltä, voin mennä viikonlopuksi Pariisiin junalla ystäväni luokse. Voin kävellä päätäni selkeämmäksi, nähdä Mona Lisan ja Luxemburgin puutarhan portit, istua alas viinille ja kirjoittaa mieltäni paperille. Ranskassa ollessani saatan polttaa tupakan, ehkä kaksi tai useamman. Viinin kanssa ravintolassa annetaan seuralaiseksi popcornia, joskus sipsejä. Minä syön suolaisia ja makeita crepsejä, macaronseja ja juon paljon vahvaa kahvia. Patongin päälle levitän suuren määrän aprikoosihilloa, se on meillä aina tapana Ranskassa, toin sitä kotiinkin. Kun olen Pariisissa, tunnen Riikka Pulkkisen Totta -kirjan ytimissäni, mietin heidän Pariisiaan, näen kaikkialla Eevan lempisanaa aujourd'hui ja haaveilen kielestä. Jätän Aminalle yhden lempikirjoistani, Ranya ElRamlyn Auringon Asema luettavaksi, koska uskon, että kaikkien tulisi lukea elämässään edes yhden kerran. Itse olen lukenut sen lukemattomia kertoja, rakastan sen jokaista sanaa. Hän aikoo tuoda sen, suitsukkeita ja mahdollisesti yhden kauniin neuleen minulle, kun hän seuraavaksi tulee luokseni Lontooseen, mitä luultavimmin edullisella kahdeksan tunnin linja-autolla.

Nyt kello alkaa olla jo paljon, aion peseytyä ja lähteä. Aion ylittää tien, hymyillä vastaantulijalle jos se tuntuu oikealta, ja yleensä se tuntuu kyllä. Nähdä toivottavasti ystävää, halata edes yhtä. Olla läsnä, enemmän avoin tälle: elämälle.

Palataan taas, koska sydämelläni on vielä paljon sanottavaa.

Voidaan hyvin.

Elämä

Aion taas kirjoittaa.

Tai, kirjoittaa julkisesti. Monta pientä vihkoa on saanut sivuilleen paljon mustetta edelleen, mutta en ole osannut, uskaltanut, jaksanut

viitsinyt
kerennyt
vaivautunut
nauttinut

kirjoittaa mitään tänne.

Aion kuitenkin. Ihan pian. Koska elämä on tällä hetkellä.
 Aika paljon. Lähinnä kaunista, välillä hyvin raskasta. Tämänhetkinen elämäni ei meinaa mahtua enää vain minun mieleeni, muistikirjoihini ja kaveriporukan kanssa jaettavaksi. Vaikka sekin on ollut ihanaa, pitää paljon itsellään ja hyvänä, on myös jakaminen omalla tavallaan järjettömän kaunista. Vapauttavaa myös.

Haluan myös pitää kiinni äidinkielestäni ja muistaa nauttia siitä.

Joten, todella.

Palataan. Ihan pian.

Xxx