Kesä on jo kaukainen muisto -- 020914

     Syksyyn kuuluu vilustumista, sata ja yks mielessä pyörivää asiaa, yksinolemisen opettelemista, itkua, katoamista ja olemattomuutta. Myös naurua ja iloa, kauniita muistoja ja tulevaisuudesta päättömästi unelmoimista.

     Muutama ote mun henkilökohtaisesta päiväkirjasta:

"... Se vanhempi mies sanomalehtineen tuli istumaan tänne mun jälkeen, mut se on ollut tässä aika kauan kuitenkin. Sillä ei näytä olevan kiire minnekään eikä mullakaan ole. Tuntuu, että tässä paikassa ja hetkessä kenelläkään ei olis kiire minnekään, vähän kuin aika olis pysähtynyt tähän. Voin todellakin olla väärässä, ainakin tosta ajan pysähtymisestä -- eihän se pysähdy, vaikka tuntuiski siltä..."

"... Ehkä se on myös se tasapaino mikä pelottaa ja epäilyttää ja saa mut tekemään tyhmiä valintoja. On helpompaa tuntea itsensä todelliseksi; olevaksi ja eläväksi, jos on joko räiskyvän onnellinen tai täysin maassa. Se että ei oo kumpaakaan, vaan pelkästään siinä keskellä, tasapainossa, on vähän kun ei olis olemassakaan..."

     Mulla on nyt haikea ja haalea olo, eksynyt, kurja ja kipeä. Jollain tapaa en kuitenkaan ehkä osais olla kuitenkaan yhtään onnellisempi ja tiedän, että kaikki järjetön mitä nyt tapahtuu, näyttäytyy mulle järkevänä myöhemmin.

Siipeen jos sain, väliaikaista kaikki on vain

   Vaikka rakastan elämääni Helsingissä, rakastan sitä, että pääsen lähes kaikkialle, minne haluan mennä, kävellen, rakastan sitä, että yöllä kotiin mennessäni talomme A-rappulainen, ketä en ole aikaisemmin koskaan tavannut, pyytää meidät luokseen kuuntelemaan pianonsoittoa, rakastan sitä, että kotona on aina ystävä, rakastan sitä, että alakerran baarimikkoja voi moikata kadulla törmätessä ja kotoa lähtiessä, rakastan sitä, että osaan neuvoa turistille nopeimman reitin, rakastan sitä, että tunnen kotikatumme viereiset kadut muutenkin kuin vain nimeltä: Annankatu, Kalevankatu, Albertinkatu, Fredrikinkatu, rakastan sitä, että lähellä on ravintoloita ja kahviloita, joiden omistajat tunnistavat minut, kun teen tilaukseni, rakastan sitä, että voin kutsua ystäviä ja kavereita yöllä kotiini juomaan viiniä ja polttamaan vesipiippua, rakastan sitä, että voin vapaapäivänä täyttää päiväni mielekkäällä tekemisellä tai olla tekemättä mitään, ja tekemättä jättäminenkin voi olla mielekästä. Rakastan, todella rakastan kaikkea sitä ja niin paljon muita tänne liittyviä asioita, kuten sitä, että ystävä voi tulla luokseni teelle tai kahville silloin, kun on hätä tai ylitsevuotava onnellisuus, josta haluaa puhua, rakastan sitä, miltä Helsinki näyttää yöllä, sateella ja sateen jälkeen, aamu- ja ilta-auringossa tai keskipäivällä. Rakastan sitä, että voin käydä sisäpihalla kylpytakissa tupakalla, rakastan sitä, että oikeastaan minun ei tarvitse kertoa kenellekään menemisistäni ja tulemisistani, rakastan sitä, että istuessani Espalla yksin venäläinen mies saattaa istua viereeni syömään lounasta ja vaikka emme vaihdakkaan sanaakaan, jaamme hetken. Kaiken tämän ja niin monen muun rakastamani asian lisäksi kaipaan välillä kuitenkin pitkiä matkoja linja-autolla kotiin, kaipaan sitä, että jääkaapissa on aina tarpeeksi maitoa kaakaon valmistamiseen ja sitä, että kotona on koira. 

     Keskipäivällä, kun ylitän Mannerheimintien Kalevankadun kulmasta, vilkkuvat valot jo vihreinä päästessäni Stockmannin puolelle ja kaikilla on kiire jonnekin, minullakin ja haluaisin joskus pysähtyä. Olen löytänyt itsestäni uusia puolia ja ymmärtänyt, että en ehkä koskaan ole valmis, eikä minun tarvitsekaan olla. Monet ystävistäni ovat rakastuneita tai ihastuneita, mietimme yhdessä mitä vastata viestiin, kuuntelemme rakastuneiden parien ajatuksia heidän kumppaneistaan ja toivon, että joku osaa joskus rakastaa ja sitoutua minuun yhtä kauniisti ja pyyteettömästi. 

     Espalla penkit ja viereiset kujat ovat täynnä pieniä perheitä, jonkun äidin olkapäälle kakkasi lokki ja lapset vertailevat leluja, joita vanhemmat ovat heille juuri ostaneet. Minulle ovia availeva mies asuu liian kaukana täältä tai ehkä minä liian kaukana sieltä, eikä meistä ainakaan tässä elämäntilanteessa ja näissä maantieteen olosuhteissa tai tuskin koskaan muutenkaan tule mitään, en ole nähnyt pitkätukkaista kitaransoittajaa moneen päivään eikä hän vastannut viestiini, enkä tällä hetkellä ehkä sittenkään etsi tai tarvitse ketään uutta elämääni. 

     Olen kuitenkin löytänyt Jumalan elämääni uudestaan, tai ainakin kaipauksen siihen suuntaan ja keskustelemme ystävieni kanssa lähetystyön mahdollisuuksista, rukousvastauksista ja armosta. Usein mietin, minkälaista elämäni olisi, minkälainen minä olisin, jos olisin syntynyt eri perheeseen tai minut olisi kasvatettu eritavalla, olisiko sydämessäni silloin kaipuu ja paikka Jeesukselle? 

    Vanhempani ovat tänään olleet naimisissa 22 vuotta, he ovat rakastaneet toisiaan enemmän kuin puolet elämästään, he eivät ole koskaan olleet aikuisia ilman toisiaan. He ovat päättäneet rakastaa ja sitoutua toisiinsa ja vaikka joskus rukoilin joka ilta heidän eroaan, olen onnellinen, että siihen rukoukseeni ei vastattukaan toivomallani tavalla.

     Pinja on asunut kotonamme minun huoneessani, samassa sängyssä minun kanssani jo muutaman viikon ja vaihdoimme huoneeni järestystä meille molemmille paremmin sopivaksi, ripustimme myös Pinjan rintaliivit seinälle roikkumaan ja kiinnitimme kiitokuvia simpukoista, enkeleistä, kaloista ja kukista ympäröimään niitä, rintaliivejä, tauluja ja roikkuvia kynttilänpidikkeitä. Olohuoneemme kaiuttimissa soi Laura Närhi, J. Karjalainen ja Egotrippi ja me laulamme mukana. 

     Mieleni on sekaisin ja kai sen välillä kuuluukin olla, iltaisin siivoan mieleni sisäistä vaatekauppaa ja aamulla menen oikeisiin töihin, kadut ovat täynnä Zaran takkeja ja huiveja, laukkuja ja puseroita ja illalla siivoan taas mieleni sisäistä vaatekauppaa, eikä se tule siistiksi koskaan ja aloitan uudestaan ensi yönä. 

---

     Mun pää on tällä hetkellä, niin kuin se on jo pidemmän aikaa ollut, samaan aikaan tyhjä ja tulvillaan ajatuksia ja sanoja, eikä kirjoittamisesta siksi tule mitään. Kaikki on kuitenkin hyvin, enemmän ja vähemmän ja yleensä enemmän. 

     Kesä on melkein täällä, oikeastaan se kai oli jo hetken läsnä, Kallion kirkkopuistikossa, Porthaninkadun katolla ja Agricolankadun sisäpihalla, kun hankimme kevään ensimmäisiä rusketusrajoja, pyöräretkillä ja automatkoilla. Ensimmäisten kesän merkkien jälkeen on kuitenkin satanut räntää ja rakeita ja minä olen hankkinut itselleni kuumeen.

     En ole viikkoihin odottanut viestiä tai puhelua keneltäkään erityiseltä, mutta nyt mieleni on vallannut eräs, joka availee ovia ja tiskaa juomalasinsa lisäksi muutkin tiskialtaaseen jääneet astiat.

     Vitsit, kesä. XXXXXXxxxx.

(PS. Osallistutaan parhaalla porukalla Ravintolapäivään 17.5 Karhupuiston kulmassa, tarjotaan itsetehtyjä, erimakuisia donitseja ja makujääkahvia. Ja halvalla lähtee! 2€ korkein summa. Tulkaa maistelemaan ja moikkailemaan.)

I blame you Hollywood

     Etsin usein sinistä takkiasi väkijoukon keskeltä toivoen, että tapaisimme vahingossa. Niin ei vielä vähään aikaan ole käynyt, eikä ehkä koskaan tule käymäänkään. Mitä edes sanoisin, mitä tekisin? Olen jo liian pitkään pitänyt kiinni jostain, mitä ei todellisuudessa koskaan ollutkaan, enkä tiedä, miten, miten päästää irti lopullisesti?
     En välttämättä ajattele Sinua joka päivä, mutta kun näen linjan 65A, kaikki palaa mieleeni ryminällä ja olen taas hieman taaempana, hieman epävarmempi päätöksestäni unohtaa.

     Suunnittelemme matkaa Venäjälle kesäksi, siellä kasvaa sharoneita, päärynöitä, banaaneja ja kirsikoita, kaikkea muutakin, takapihalla, siellä on Mustanmeren ranta tien toisella puolella ja osa asukkaista on siirretty vuorille, käymme luultavasti sielläkin. Herään aamuisin aurinkoon ja kesä ja Venäjä ja kaikki se, on vähän lähempänä, ainakin päivän, ja kyllä se kesä tulee, vaikka lunta tulisikin vielä kerran, tai kaksi.

Muistoja kesältä

Pasilan asema, 5. toukokuuta

     Istun yksin, nappikuulokkeissani soi Florence + Machine, luen The Great Gatsbyä ja olen onnellinen. Vieressäni istuu toinen samanlainen. Mulla ei oo kiire minnekään ja ihmiset mun ympärillä vaihtuu. Hetki sitten vastapäisellä penkkiparilla istui pariskunta, nyt siinä on rähjäinen viiskymppinen mies. Se nauraa maailmanmenolle ja kiroaa yhteiskuntaa. "Paska maa ja paskemmat ihmiset!"

     Joku kysyy taas, mistä olen kotoisin. Espanja, Kosovo, Italia? Kerron olevani täysin suomalainen ja se joku nauraa. Kerron myös, miten monet ennen häntä ovat kysyneet samaa ja nousen vihdoin junaan. On jo lämmin, mutta iltaisin tulee vielä kylmä.

Neljäs Linja, 8. kesäkuuta

      Miten kaikki liittyy kaikkeen?

Neljäs Linja, 15. kesäkuuta

     En halua omaa pientä puutarhaa, en halua perheautoa enkä kolmea kerrosta kotia ja elämää. Monena päivänä on satanut, ja sade sai mut taas hetkeksi katoamaan ja nauramaan  kaikelle olennaiselle. 

     Minä ja Hän, emme voi olla samassa huoneessa ilman valtavaa energiavirtaa välissämme. Silti en koskaan soita Sinulle ensin ja jos lupaan tapaavani Sinut, teen suunnitelmia varalle.
     Tänään en mene ulos enkä hoida velvollisuuksia.

Pohjoinen Rautatienkatu, 5. heinäkuuta

     Viimeisten viikkojen aikana elämääni ovat rytmittäneet ilta- ja aamuvuorot sekä yleinen ajattomuus. Minulla on vain yöt puistoissa ja töissä vietetyt tunnit. En hallitse viestittelyä englanniksi enkä halua jäädä enää yöksi. Mikään ei riitä, mikään ei ole tarpeeksi ja haluan jotain enemmän, jotain erilaista ja jotain täysin muuta.

     En tiedä mitä haluan, mutta en aio lakata etsimästä, ennen kuin löydän sen, mitä tahdon.

Mitä jos en löydä sitä koskaan?

Merimiehenkatu, 16. heinäkuuta

     Ihmiset heiluttavat toisilleen ratikassa ja havahdun omasta synkkyydestäni. Oon enemmän hukassa, kuin haluan itselleni myöntää. En tiedä, kuinka kauan voin jatkaa näin, kuinka kauan kaikki ei vielä ole liikaa? We just don't care. Oon alkanut välittämään taas.

     Tyhjä, tyhjempi, tyhjyys. Ei vielä. Kai. Asiat muuttuu niin kovaan tahtiin, että minä eikä kai muutkaan pysy perässä ja pian on kaaos. Karkailen mielessäni kauemmas ja menen taaemmas, taaemmas. Takaisin alkupisteeseen ja aikaan ennen kaikkea tätä.

     Uskottelen itselleni, että olet merkityksetön ja silti Sinä sait minut ymmärtään niin paljon.

Elielinaukio, 14. elokuuta

     Kohtauksia elämässä. Monta eri tietoisuutta ja todellisuuden ja tunteiden tasoa, eikä kukaan oikeasti tiedä miltä pitäisi tuntua. Mä pysähdyin kaatosateeseen Elielinaukiolle kirjottamaan, ja tää ainakin tuntuu ihan hiton hyvältä.

Hermanni, 28. elokuuta

    Elän elämän eri energiatasoilla ja joka tilanteessa on oma energiansa ja tällä hetkellä lähes kaikkialla on heikko virtaus, eikä mikään tunnu täysin oikealta. Sun luona ja Sun kanssa, täällä kaikki tuntuu kuitenkin ainakin vähän enemmän oikealta, vähän paremmalta eikä energiavirtaus välillämme ole kyllä millään lailla heikko. Silti, et riitä, et kelpaa. Mikä mussa on vikana?

It's hard to believe that there's nobody out there It's hard to believe that I'm all alone

     Live-musiikkia alakerrassa aina maanantaisin ja viikonloppuisin, tuttu baarimikko, Skotlannista kotoisin oleva laulaja/kitaristi Roby  ja me kolme lavalla maanantai-iltana, Anna mulle. Myöhemmin, kun paikka on tyhjempi, tanssimme pöytien välissä ja pidämme toisiamme käsistä kiinni. Suutelet minua julkisella paikalla; kantakapakassa ja kotikadullani, mitä et yleensä tee.
     Päivistä puuttuu jatkumo, yhtenäisyys, tasapaino ja odotettavuus. Yhtenä päivänä en tahdo saada katsettani irti Sinusta enkä osaa keskittyä muihin ympärillä, toisena päivänä huomaan katsovani ihmisten vilinää Fredrikinkadulla selkäsi takana enkä muista yksityiskohtia kertomistasi asioista. Tapaamme taas illalla ja kohtaamme alakerrassa ranskalaiset capoeiraharrastajat, keskitymme hetkeksi vasemman käteni motoriikan puutteellisuuteen ja kyselen asioita, joihin ei Sinulla tai kai kenelläkään toisellakaan ole antaa minua tyydyttäviä vastauksia.
     Rappukäytävässä välkkyvät valot, minä ja Sinä, yö, välkkyvät valot rytmittävät keskustelua, jota en odottanut käytävän, vielä, tai ehkä koskaan.

     Jos ajatukset on itketty ja mieli on tyhjä, mitä jää jäljelle?






Ja jos Jumala haluaa tulla minun sydämeeni asumaan, kuka minä olen Häntä kieltämään?

WHERE DOES THE GOOD GO?

     Kuulun julkisiin liikennevälineisiin, kuulun linja-autoihin ja raitiovaunuihin, ihmisten keskelle ja matkan varrelle, kuulun kohtaamisiin linja-auton kuljettajan kanssa ja kuulun linja-auton ensimmäiselle penkkiparille, ja jos vanhempi rouva tarvitsee paikkani, nousen ja seison loppumatkan. Nyt kun pakkanen on tammikuussa tullut ja lumi jäänyt maahan jo useammaksi päiväksi, liikenne on kai jatkuvasti sekaisin ja myöhässä, eikä se kyllä haittaa yhtään mitään. Eiraan vievän linja-auton etunäytössä lukee "Munkkivuori" ja kun ilmoitin siitä kuljettajalle, vaihdoimme kuulumiset ja hän antoi vihreään matkakorttiini oranssin suojakotelon. 

     Viikot ilman kirjoittamista ovat kai jo muuttuneet kuukausiksi, enkä ole osannut tuoda julki niitä ajatuksia ja niitä ihmisiä, joita olen kokenut ja tavannut ja kohdannut. Miten kertoa ystävällisestä kameraliikkeen omistajasta, jonka kanssa herätimme Vapaakirkon kirpputorilta ostamani filmikameran uudestaan henkiin, miten kertoa, kuinka kanssakäymisemme jälkeen hymyilin Porthaninkadulle astuessani niin, että hymyni tarttui pieneen tyttöön ja vanhaan herraan? Miten kertoa amerikkalaisista turisteista, jotka erosivat Mannerheimintiellä hetkeksi ja sopivat tapaavansa toisensa taas myöhemmin tai miten kertoa, kuinka en ole nähnyt samanlaista rakkauden paloa, kuin heillä oli ja toivon kovasti, voi, niin kovasti, että edelleen on, elokuvissakaan? Miten kertoa tulitaiteesta ja soittavasta orkesterista Helsingin päärautatieasemalla?
     Miten kertoa Hänestä; miten kertoa siitä, kuinka ensimmäisen kerran kahdestaan tavatessamme poikkesimme Liisa Kosolovskyn taidenäyttelyyn Bulevardilla, tai miten kertoa Kahvisalongissa ja Cafe Lasipalatsissa käymistä keskusteluistamme, miten kertoa ravisuttavasta vapauden tunteesta, jonka Hän sai minussa aikaan? Miten kertoa ikäerosta ja siitä, kuinka ikä ehkä sittenkin on muutakin, kuin pelkkiä numeroita? Miten kertoa siitä, että nyt, kun jälleen olen yksin yksin, en siltikään osaa olla? Miten kertoa siitä, kuinka aika juoksee hervottomana jossain kaukana edessä päin, kuinka aika ei ole koskaan läsnä, vaan aika on aina vähän edempänä ja silti se on ehkä vähän myös tässä, kai aika on tässäkin tammikuun keskiviikkoaamussa ja viime kesän puistoissa, muuttopäivässä ja työpaikan pikkujouluissa.
     Mutta miten kertoa siitä, että paras ystäväni lähti Lontooseen rakkautensa luokse, kuinka kertoa ikävästä ja siitä, kuinka joissain tilanteissa ei todella osaa sanoa mitään eikä tehdä mitään, kuinka kertoa siitä, miten toivoo silti olleensa tarpeeksi? Miten kertoa siitä, että ei silti ehkä mikään tai kukaan koskaan ole tarpeeksi, kuinka ei ole olemassa minkäänlaista tiettyä rimaa tai tunnetta, jonka saavuttaessa vihdoin olisi "valmis", "kunnossa" tai "onnellinen"?
     En ole osannut kertoa edellä mainitsemistani asioistani enkä siitä, miten aurinko valaisee huoneeni aamuisin tai että ikkunaani ei saa ripustettua verhoja. Eikä se kyllä haittaa yhtään mitään.