Fiktiota, osa kaksi

     Niinä huolettomina päivinä joimme itsemme humalaan useita kertoja viikossa ja nousimme aina uudestaan aamun pikkutunneilla. Makasimme maiden rajoilla unessa ja valveilla eikä meitä kiinnostanut mennyt eikä tuleva, vaan kaikki mikä todella merkitsi oli lasi joka oli puolitäysi - ei koskaan puolityhjä, oikea musiikki, juuri ne oikeat ihmiset ja minä ja sinä. Meillä ei ollut kiire minnekään ja nautimme elämän jokaisesta minuutista. Me elimme.
     Niinä hetkinä tunsimme nuoruuden sykkivän palavana suonissamme eivätkä nuoret pelkää kuolemaa. Emme mekään pelänneet. Puhuit kielellä jonka tunsin, mutta en täysin ymmärtänyt kaikkea mitä sanoit. En antanut sen häiritä - mistä me muka koskaan ymmärtäisimme kaikkea? Nautin äänestäsi ja vieraista sanoista, jotka kuulostivat siltä kuin ne olisi tehty meitä varten.
     Sitä mitä emme osanneet sanoa ainoalla yhteisellä verbaalisella kielellä, josta molemmat jotain tajusimme, me piirsimme, näytimme tai kerroimme kehoillamme. Kuten ei kieli, ei rakkautemmekaan rajoittunut normaaleihin rajoihin vaan kaikki näytti ja tuntui uudelta.
     Kaikki todella oli uutta, sanan täydellisessä merkityksessä. Niiden viikkojen jälkeen mikään ei pitkään aikaan tuntunut miltään, vaan olin vain muisto entisestä ja tyhjä kuori ilman mitään sisälläni. Viikkojen ja vuosien vieriessä eteenpäin, en vieläkään unohtanut sinua enkä mitään muutakaan yhteisestä ajastamme, mutta enää en ole tyhjä.