Kuinka kertoa kaikesta siitä, mitä elämässäni on nykyään? Miksi kertoisin?
Kaikesta en kai osaa koskaan kertoa, tai tahdo
mutta
tässä vähän jotain
Jonkinlaista, kaunista ja surullista,
elämää yhdeltä matkalta.

Lentokoneessa, Marseille-Lontoo

12. kesäkuuta 2017

Riippumatossa Marseillesissa makoillessani pimenävänä sunnuntai-iltana näin tähtien syttyvän taivaalle. Kuulemma silloin, kun näkee illan ensimmäisen, saa toivoa. Minä toivon aina jotakin. 

 Muistan samanlaisen hetken.

Pimeän taivaan tähtiä täynnä. Mummolassa lapsena, tammikuussa, kun pakkasta on montaa kymmentä astetta. Silloin ilma huurtuu hengittäessä.

  Joskus hetket kietoutuvat yhteen, tuollaiset yksinkertaiset ja yhtäkkiä olet yhtä paljon siellä vuosien takana eri astelukemissa kuin täällä, tässä riippumatossa roikkumassa itikoiden sinua syödä ja tuollaisina hetkinä maailma sekä pysähtyy, että kiihtyy. Sitä on täysin läsnä

eikä sitten ollenkaan.

Aika pysähtyy.

Vaativana. Ras

                           kaa

 na,

samaan aikaan kieppuu vapaana,

vähän tavoittelemattomissa. 

Siellä se menee jo, 

en saa otetta,

---

mennyt.

Tuntuu rintalastan alla kaikilla kielillä ja väreillä. Suuria tunteita, niin suuria että en ole varma miten niitä tuntea. Kaikki minuuteni, entiset ja nykyiset,

tulevatkin, kai

keskenään samassa tilassa, kiistelevät olemassa olonsa oikeellisuudesta.

Luin, että ihminen kantaa aina mukanaan minne vain mennessään sen mistä on tullut ja jokin kolahti.

Pelkään, miten kukaan ei enää tunne minua. Miten ja minne minä olen itseni kadottanut? Kuinka monet olen matkaltani karistanut, monta kertaa sydämeni sulkenut, vaihtanut hellyyteni välinpitämättömyyteen?

Tiputan vahingossa maitokannun, se särkyy.

Niin minäkin olen särkynyt.

Lentokoneessa tuhraan mustekynällä vieressä istuvan naisen käsivarteen,

"Pardon" lausun, 

olen tuhraantunut itsekin.

Jälkeen, jälleen

Jos olisin kirjoittanut tänne viime vuonna kertaakaan, olisin varmaan kirjoittanut jotakin tämänkaltaista:

"28.7.2016, Lontoo

 Pääsin juuri Anja Snellmannin Pääoman loppuun. Viikonloppuna Lontoossa vieraillessaan äiti toi minulle lisää Anjaa, Kjell Westöä, ikuista suosikkiani Auringon Asemaa ja muuta suomalaista kaunokirjallisuutta, koristamaan uuden ison valoisan huoneemme tilavaa kaapistoa.
Koska en ole kirjoittanut hävettävän pitkään aikaan, on nyt paljon, hyvin paljon kirjoitettavaa.
 Tässä on ollut kaikenlaista. On ollut yskää, ihmeellistä ihottumaa, loputonta itkua, monta punaviinin ja savukkeiden täyttämää iltaa. Pitkiä puheluita internetin välityksellä koti-Suomeen ystäville
"Mä en ole tottunut siihen, että mulla ei ole ystäviä ympärillä. Mitä jos, mitä jos,
 mitä  
      jos
        mitä?"
 Suurta rakkautta joka menee luihin ja ytimiin, juuri sellaista, mitä kai joskus ajattelin rakkauden mahdollisesti olevan. Emme voi elää ilman toisiamme enää, olemme synkassa, rakastuneena ja ihastuneena.

Aion lintsata töistä lauantain ja sunnuntain. En ole vielä edes tehnyt sitä ja koen tunnon tuskia. Naurettavan ihanaa.

Reilun viikon päästä olen 21 vuotias. Olen nuori ja minulla on paljon mahdollisuuksia niin elämässä yleensä, kuin tässä ja nyt,
tässä kaupungissa,
 johon sattumalta ajauduin asumaan ja elämään.

Sitten tulee ikävä Helsinkiä. Tuttuja mukulakivikatuja, kasin ratikkaa, korkeaa taivasta ja jatkuvaa tuulta mereltä. Ihan vaan sitä, kun kipsuttelin Eerikinkadulta Yrjönkadun ja Kalevankadun kautta Aleksanterinkadulle töihin, kahvia City-Centeristä, sadetta Kampintorilla, Cafe Lasipalatsia ja Engeliä.

Tänä aamuna aloitin pienen salaisen lomani. Minulle annettiin kaksi vapaapäivää, valehtelen itselleni kaksi lisää. Tänäänkin heräsin ennen seitsemää aamulla suutelemaan, enkä tälläkään kertaa voinut vaipua takaisin uneen hänen lähdettyään. Olen syönyt two pieces of toast with jam ja juonut kupin teetä, ladannut kuvia puhelimestani tietokoneelleni, vihdoin, ja luonut kuville kansioita otsikoilla Countryside, LilyXLondon, Suomirakas, Marokko.

Tänään matkustan Countrysideen, ihanaan Devoniin. Kolme tuntia junassa maailman parhaassa kainalossa, kolme yötä Sidburyn pikkukylässä, kävelyitä meren rannalla, kietoutuneena maailman parhaaseen, kolme tuntia takaisin junalla yksin sunnuntaina, salaa, koska olen mukamas kipeä.

Kirjoittaessani tätä, Eveliina nukkuu alakerrassa vanhassa huoneessani. Tuntuu enemmän kodilta."

Joinain päivinä olisin kirjoittanut pelkkää rakas, rakastan, rakkaus,
toisina kaikki maailman rumimmat sanat kaikilla mahdollisilla kielillä, isoilla alkukirjaimilla,
joskus pelkkää siltä väliltä, mikä on oikeastaan kamalinta, kun mikään ei ole mitään.

Olen väsynyt ja rakastunut, onnellinen ja silloin tällöin onneton, melko usein hyvin hukassa.

Joka tapauksessa,
palataan.

Aion kirjoittaa taas, koska se on kuitenkin tärkeintä.