Fupla

Kuinka kertoa kaikesta siitä, mitä elämässäni on nykyään? Miksi kertoisin?
Kaikesta en kai osaa koskaan kertoa, tai tahdo
mutta
tässä vähän jotain
Jonkinlaista, kaunista ja surullista,
elämää yhdeltä matkalta.

Lentokoneessa, Marseille-Lontoo

12. kesäkuuta 2017

Riippumatossa Marseillesissa makoillessani pimenävänä sunnuntai-iltana näin tähtien syttyvän taivaalle. Kuulemma silloin, kun näkee illan ensimmäisen, saa toivoa. Minä toivon aina jotakin. 

 Muistan samanlaisen hetken.

Pimeän taivaan tähtiä täynnä. Mummolassa lapsena, tammikuussa, kun pakkasta on montaa kymmentä astetta. Silloin ilma huurtuu hengittäessä.

  Joskus hetket kietoutuvat yhteen, tuollaiset yksinkertaiset ja yhtäkkiä olet yhtä paljon siellä vuosien takana eri astelukemissa kuin täällä, tässä riippumatossa roikkumassa itikoiden sinua syödä ja tuollaisina hetkinä maailma sekä pysähtyy, että kiihtyy. Sitä on täysin läsnä

eikä sitten ollenkaan.

Aika pysähtyy.

Vaativana. Ras

                           kaa

 na,

samaan aikaan kieppuu vapaana,

vähän tavoittelemattomissa. 

Siellä se menee jo, 

en saa otetta,

---

mennyt.

Tuntuu rintalastan alla kaikilla kielillä ja väreillä. Suuria tunteita, niin suuria että en ole varma miten niitä tuntea. Kaikki minuuteni, entiset ja nykyiset,

tulevatkin, kai

keskenään samassa tilassa, kiistelevät olemassa olonsa oikeellisuudesta.

Luin, että ihminen kantaa aina mukanaan minne vain mennessään sen mistä on tullut ja jokin kolahti.

Pelkään, miten kukaan ei enää tunne minua. Miten ja minne minä olen itseni kadottanut? Kuinka monet olen matkaltani karistanut, monta kertaa sydämeni sulkenut, vaihtanut hellyyteni välinpitämättömyyteen?

Tiputan vahingossa maitokannun, se särkyy.

Niin minäkin olen särkynyt.

Lentokoneessa tuhraan mustekynällä vieressä istuvan naisen käsivarteen,

"Pardon" lausun, 

olen tuhraantunut itsekin.