Se viikko alkoi tavalliseen tapaan. Aamulla herään suudelmaan, riennän viiden minuutin työmatkani vielä hieman unisena kaupunginkin vasta heräillessä. Vesipiiput höyryävät kylmässä kohmeessa, yöllä on ilmeisesti satanut, väistän suurta lammikkoa. Päivässä ei sinänsä ole mitään eriskummallista tai yleisestä poikkeavaa: luen symbolisesta interaktionismista, Erving Goffmanista ja Pierre Bourdieusta ja muista merkittävistä, opin ja tuskastun vähän, kirjoitan kirjoitan kirjoitan.
On joulukuun alku, joten tahdomme hankkia joulupuun ja sesongin tunnelmaa kotiimme. Minä ja Francesca kipsuttelemme läheiselle aukiolle, kaupasta ensin koristeita, suklaata ja pizzaa, olemme vähän hassuja ja nauramme paljon, meille hymyillään. Aukiolta valitsemme meille mieluisimman kuusen ja kannamme sen kotiin, lätäköitä taas väistellen. Saamme joulun kotiin ja kaikki tuntuu olevan aika lailla kohdillaan.
Samana viikkona minä käyn viinillä ranskalaisen ystäväni kanssa, keskustelemme paljon ja kaikesta, kahden viinin jälkeen ymmärrämme, että meidän on syötävä, joten tilaamme kasviksista tehdyt hampurilaiset lisukkeinaan ranskalaisia perunoita.
Silmäni ovat surusta raskaat ja turvonneet, ovat olleet näin jo jonkinlaisen kuukauden, vaikka en joka päivä ehkä itkisikään. Surusta raskaat, kyyneleet vain pienen kehotuksen takana, eikä kukaan, rakkaanikaan, tunnu huomaavan tätä minusta. Olen nimittäin oppinut peittämään suruni kovin taidokkaasti:
minä olen iloinen, kovin puhelias tai erittäin hyvä kuuntelija, vaikeita kysyttäessä vastaan sinne tänne ja suuntaan keskustelun kysyjään, olen kovin kiinnostunut ja intohimoinen kaikesta, hymyilen koko kasvoillani kuten parhaaksi pystyn ja jos esitykseni ei ole kovin vakuuttava, vetoan vuodenaikaan, kiireeseen ja väsymykseen, kyllähän te tiedätte.
Sitten saattaa käydä jotain kovin pientäkin, kuten sotku kotona tai ärtynyt vastaus omaltani. Voi käydä niin, että on odottanut ja kaivannut jotain erityisen paljon ja silloin mikään, ei niin mikään menekään niin, kuin kuuluisi, jopa haluamisen sijaan todella tarvitsisi. Silloin minun kaikki on ihan hyvin esitykseni todella romahtaa,
silloin surulliset raskaat silmäni aukeavat,
ne vuodattavat sen kaiken,
eikä se meinaa loppua,
ei,
se ei lopu
ei osaa loppua.
Vähän sen jälkeen saatan kuitenkin osata rauhoittua, esittää iloisen roolini taas hieman uskottavammin, jotta ihmisillä minun ympärilläni olisi mukavampi olla. Osaan usein esittää roolini jopa niin taidokkaasti, että uskon siihen hetkittäin itsekin, joskus pitkänkin ajan, joskus ehkä vain tupakanmittaisen.
Samana viikkona saatankin siis leipoa piparkakkutaikinaa joulumusiikin soidessa taustalla, aloittaa piparkakkutalon rakentamisen, keittää mulled wine tai kaataa lasin viiniä, vähän jopa suudella ja hassutella. Meille saattaa tulla ystävä kylään ja voimme arpoa, kuka käy hakemassa kaupasta viikon toiset pizzat. Yhdessä päätämme lähteä vielä enemmän länteen, Ealingiin yksille, jotka todella pysyvät yksinä, sillä meillä on seuraavaksi päiväksi suunnnitelmana ajaa autolla kaksituntinen Bathiin joulumarkkinoille ja mahdollisesti isovanhempien luokse kahvittelemaan.
Sunnuntaiaamu alkaa unisesti, tunnen koko kasvojeni olevan raskaat ja vaikeat,
toivon että osaisin pienentyä,
olemattomaksi, niin että halatessa minua ei melkein olisikaan tai jos onkin, niin ehkä taskuun tiputettavaksi,
todella toivon olevani jotain aivan muuta,
pienempää ja läpinäkyvämpää, älkää nähkö minua
koska ette kunnolla näkisi kuitenkaan.
Joskus on tällaisia sunnuntaiaamuja, toisinaan, ehkä tiistaisin, saatan vilkaista peiliin ja pysähtyä:
ihan hauskan näköinen tyttö.
Kuitenkin, nyt ei ollut ollenkaan sellainen hetki vaan hyvin, hyvin raskas. Kaikki meni hetken pieleen, minä surulliseksi ja suuttuneeksi, ajauduimme eripuraan ja koko reissu jäi melkein tekemättä.
Nyt, autossa, takana suurin osa moottoritiestä ja
kaikki ehkä aika oikein ja hyvin, mutta nämä jättävät aina jälkensä, nämä raskaat hetket jäävät minuun asumaan, minun kasvoni muuttuvat vääriksi ja peiliin katsoessa näen surua, ja se lisääntyy lisääntymistään, eikä minulla tunnu olevan siihen mitään kontrollia, vaikka ehkä todellisuudessa olisikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti