Same changes

Lauantai 13.6.2015, Lahnajärvi

Kylmimpänä kesän alkuna sitten vuoden 1991 minä sain vihdoin painaa oman valkolakkini päähäni Lasipalatsin Bio Rexissä lähes kahdensadan tuntemattoman tuoreen ylioppilaan joukossa satojen tuntemattomien todistaessa tätä elämäni yksistä suurimmista virstaanpylväistä.
  Samana kylmänä kesänä muutin kai Helsingistä takaisin Espooseen, kaikki tavarani ainakin muuttivat sinne. Minä en asu vielä missään, kotini on nykyään siellä missä vietän yöni. Tänään asun mökillä, huomenna luultavimmin jossain muualla.

  Elämä

               aaltoilee
                                       eteenpäin

ja sinne päin.

Heitin talviturkin mökkimme läheiseltä kallion kielekkeeltä järveen. Samalta kalliolta, minkä luokse olen soutanut lukemattoman monta kertaa, kalliolta, jolta olen useana edellisenä vuotena heittänyt talviturkin, kalliolta, missä olen nuorempana polttanut vanhemmiltani salaa tupakkaa. Samalla järvellä sain myös yhden yön aikana nähdä aurngon sekä laskevan että nousevan.
  Kävimme Kerttulin hellässä huomassa Kotkassa heidän perheensä kauniissa kodissa. Koti, joka asettuu kolmeen valoisaan kerrokseen, joka tulvii säilytystilan lisäksi rakkautta ja huumaavia ruoan tuoksuja. Kerttulin kotiin, jossa suomen ja englannin kieli vaihtuu tiuhaan ja sekoittuu keskenään.
  Kotkasta palatessani odotin junaa Pasilan asemalla. Seisoin väsyneenä laiturilla kaikkine kantamuksineni Anja Snellmannin Parvekejumaliin uppoutuneena, kun viime vuonna tähän aikaan sydäntäni ihastuksesta sykähdyttänyt miespuolinen henkilö laski kätensä käsivarrelleni. Vaihdoimme kuulumiset: kerroin epäselvästä asumistilanteestani, Kotkan reissusta, viikon päästä alkavasta InterRail-matkasta ja syksyn mahdollisesta Ruotsiin muutosta. En muista mitä hän kertoi kuulumisistaan. En tuntenut mitään sen erikoisempaa. Sydämeni ei enää sykähtänyt.

Paahdoimme päivällä ihoamme Monan kanssa auringossa ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni yksin mökillä.
  Lämmitin itselleni saunan, jossa saan viipyä juuri niin kauan, kuin huvittaa, juuri sellaisessa kuumuudessa, josta nautin. Rakastan kahdeksaankymmeneen asteeseen kuumennettua saunaa. Rakastan sen ensimmäistä polttavaa löylyä. Rakastan ääntä, joka lähtee kiukaan kiehuvasta vesisäiliöstä ja puiden poksahtelua tuhatasteisessa uunissa. Saunan polttavat lauteet minun auringosta punoittavaa ihoani vasten. Minä rakastan sitä, Saunaa, ja kaikkea mitä saunomiseen kuuluu.

Naapurimökeistä kuuluu silloin tällöin puheensorinaa ja naurun pyrskähdyksiä, enkä tunne olevani ollenkaan yksinäinen, vaikka olenkin yksin.
  Nämä koivut, männyt ja kuuset, jotka mökkiämme ympäröivät ovat nähneet minun kasvavan. Nämä puut näkevät minut edelleenkin.

Havaitsin terassin katossa olevan ampiaispesän. Hyttynen pisti minua vasempaan polvitaipeeseen ja sytytän toisenkin hyttysenkarkoitussavukiekuran. Nyt hyttyset eivät häiritse minua enää.

 Ensi viikolla pakkaan rinkkani ja lähden kiertämään Eurooppaa. On ihanaa olla nuori.

23.7.2015, Espoo

Olen purkanut rinkkani matkan jäljiltä, asunut yhden yön Pinjalla, toisen mummolassa ja kolmannen vanhemmillani Espoossa. Haluan kirjoittaa matkapäiväkirjani puhtaaksi, purkaa sen osiin ja levittää auki koko tunteiden kirjon, mutta vielä ei ole sen aika.

  Tulevana sunnuntaina Roomassa muutama viikko sitten tapaamani englantilainen
tulee
luokseni
Suomeen.

Kovin paljon tunteita, kovin paljon tapahtunutta. Kuukauden yhtämittainen onnellisuuden aalto, useita litroja maailman maistuvimpia punaviinejä, junamatkoja, tupakkaa,
 cappucinoja ja espressoja,
pizzaa, pizzaa, pastaa ja pizzaa, risottoa, gelatoa, vohveleita, aurinkoa, festarit, historiallisia paikkoja ja rakennuksia, rakkauden silta ja Eiffel-torni, lentokenttiä ja juna-asemia, uusia ihmisiä, meksikolaisia ja tanskalaisia, onnellisuutta ja loputon määrä naurua, ihmeellisiä unisia punaisia taivaita, kauniilla kujilla joutilainen harhailu, live-musiikkia kaikkialla, kaksikymmentä kiloa elämää selässä, auringon paahtama iho ja vaalenneet, kuivat hiukset.

Niin paljon. Niin p a l j o n kaikkea sitä ja tätä, enkä ole vielä valmis prosessoimaan kaikkea muutoin kuin olemalla onnellinen.

Ja sitä minä olen. Onnellinen. Nuori. Onnellinen, nuori ja vapaa.

Was blind but now I see

Kaksi kevätauringon lämmittämää viikkoa yhdessä. Monta lasia punaviiniä, muutama olut, teetä ja bataattiranskalaisia, lukuisia Whatsapp-viestejä, pitkiä katseita ja kävelyitä, vaihdettuja suudelmia ja naurua. Joku oli minulle kerrankin hyvä, uskalsin ihastua ja olla se oma itseni, joka osaan olla.

Kevätauringon huumaa kesti kaksi viikkoa. Sen jälkeen lämpötilat laskivat jälleen, lunta, lunta ja räntää, loskaa ja jengi vaahtosi takatalvesta. Ehkä näillä asioilla ei ole keskenään tekemistä, "takatalvella" ja sillä, että Hän ei halua minua, mutta tapahtuivatpahan samaan aikaan kuitenkin, lumen tulo ja minun hetkellinen murtumiseni. Ei kuitenkaan samalla tunnilla, eikä kai välttämättä edes samana päivänä.

Elämästäni on kadonnut jälleen kerran rytmi. Toisaalta mietin, onko mitään rytmiä koskaan ollutkaan? Mitä jos rytmi, joka elämästäni tuntuu puuttuvan, onkin sitä rytmiä itsessään? En osaa soittaa rumpuja tai taputtaa kappaleissa oikeissa kohdissa, en ole rytmikäs. Miksi rytmi viihtyisi arjessanikaan?

En tunnu olevan tarpeeksi; en laiha, en kaunis, en fiksu, en sarkastinen, en hauska, en järjestelmällinen, en tehokas, en hyvä, en minä, en tarpeeksi, mitään, tarpeeksi, en,

en,
en,
tarpeeksi,
en.
   
  Haluaisin oppia olemaan oman itseni paras versio. En osaa olla kukaan muu, kuin minä, Veera, mutta en ole sitäkään tarpeeksi. Tunnen itsestäni vain osia, paloja ja sattumanvaraisia tapahtumia, en näe suurempaa kuvaa enkä osaa kertoa, kuka tai millainen minä olen. Jotkin asiat saavat sydämeni sykkimään kovemmin kuin toiset asiat. Ihmisten yllättävä kohtaaminen, kävely, kiireettömyys, liikennevalot, julkiset liikennevälineet, Helsinki, aurinko, tumma huulipuna ja ennen kaikkea ihmiset.

Ihmiset. Olemme kaikkialla ja silti emme missään, emme jaksa enää katsoa toisiamme tai kiinnostua toisesta. Ihmiset. Olemme kaikkialla ja olemme pohjiltamme samaa, meissä on samaa niin paljon enemmän, kuin tiedämmekään.
  Onneksi on elämä ja onneksi on Jeesus. Onneksi saamme oppia kiinnostumaan uudestaan, välittämään uudestaan, välittämään enemmän ja välittämään syvemmin. Siitä tässä kaikessa kai on kyse, ihmisistä, välittämisestä, kohtaamisista. Kohtaamiset on kaikki mitä on ja se on kaikkein tärkeintä.

Olen viettänyt useita hetkiä ja öitä Sannin luona Alppilassa. Paras ystäväni Anni muuttaa takaisin Helsinkiin ylihuomenna. Pinja ja Juho käyvät nykyään molemmat töissä. Nea, Riina ja Mona, minä heidän joukossaan, valmistaudumme yliopiston keväällä järjestettäviin   pääsykokeisiin. Ympärilläni on niin paljon ihmisiä, paljon rakkautta ja välittämistä, ja silti, joskus, melko usein, koen olevani yksin. Tiedän kyllä, että niin ei ole, mutta eivät järki ja tunteet käy yks yhteen.
 Jos en pääse yliopistoon syksyllä, lähden Ruotsiin tai ehkä jonnekin aivan muualle. Sydämeni sykkii Afrikalle, auttamiselle ja ihmisille, mutta pelkään, epäilen, en luota tai uskalla. Ei ehkä kaikkea tarvitsekaan vielä, tietää tai uskaltaa, kaikki käy oikein aikanaan ja joskus vielä palaan Afrikkaan.

Rakastan elämää ja omaa osaani siinä kaikessa mielettömyydessään naurettavan paljon, niin paljon, että haluaisin itkeä ja nauraa ja huutaa ja kiljua samaan aikaan.