Ei missään ja kaikkialla

  Olen rakastunut. Ihmisiin, ihmiseen ja elämään, Englantiin, Tukholmaan ja Helsinkiin. En ymmärrä, miten tämä kaikki hyvä, mitä niin pitkään olen elämääni toivonut, todella tapahtui, minulle, yhtäkkiä ja arvaamattomasti, jalat alta vieden ja tehden minut kaikinpuolin niin onnelliseksi, kuin uskon olevan mahdollista.
  Vietin kesän kodittomana asuen milloin missäkin; kavereiden sohvilla, mökillä, mummolassa, lukemattomissa hostelleissa, teltassa, italialaisen perheen vuodesohvalla, vanhemmilla ja yöjunassa.
  Nyt olen nukkunut neljä viimeistä yötä omassa uudessa kodissani Tukholmassa, Ruotsissa. Vielä tuntuu vaikealta käsittää, että on paikka, jota kutsua kodiksi, josta saan tehdä omanlaisen, josta voin tehdä turvapaikan, jonne voin kutsua ystäviä yöksi tai kahville, paikka, mistä herätä joka aamu ja palata takaisin illalla. Pysyvä koti. Vaikka kodittomana ollessani en jatkuvasti tuntenut olevani koditon, vaan lähes aina koti todella tuntui olevan siellä, missä hammasharja ja puhtaat alushousut, tuntuu tämä ratkaisu tähän hetkeen oikein hyvältä.
  Ennen näitä neljää Tukholmassa vietettyä yötä vietin kahdeksan täydellistä päivää Lontoossa. Miksi elämä hemmottelee minua näin paljon nyt?

 On upeaa hätkähtää tähän hetkeen vahvasti, tähän hetkeen, mihin elämä on minua jatkuvasti johdattanut. Nyt olen tässä, ja nautin tästä. En tiedä, milloin haluan alkaa opiskelemaan, missä haluan opiskella tai mitä haluan opiskella, en tiedä, muutanko täältä seuraavaksi takaisin Helsinkiin, vai jäänkö tänne, vai muutanko muualle enkä ala vielä silloinkaan opiskella.

  Uskon elämään, uskon fiilikseen, uskon hyviin ajatuksiin ja sanoihin, haleihin ja hymyihin, punaviiniin ja teehen, ennen kaikkea kahviin, kauniisiin aamupaloihin ja villasukkiin, päiväkirjaan ja kirjoihin, jotka jaksaa lukea kannesta kanteen uudestaan ja uudestaan, kohtaamisiin, ystäviin ja tapaamisiin, mattoihini, ikkunankarmeihin, isoihin kahvi- ja teemukeihin, hyviin viinilaseihin, tummaan huulipunaan ja tummaan tukkaan, meikittömään naamaan, argan-öljyyn, cashmere-neuleeseen, lempivaatteisiin noin muutenkin, ja no,
                  elämään,
siihen kaikkeen ihanaan pieneen ja suureen, mitä käsite "elämä" osaakaan sisäänsä sulkea. Ja kun uskon tähän, elämään, sen kaikessa kauneudessaan ja muistan pyrkiä olemaan oma itseni ja oman itseni aidoin ja paras versio, en usko, että voin mennä ainakaan ihan hirveästi pieleen. Ja, jos menenkin, niin sitten mennään ja se on oikein sillä tavalla. Ah. Rakastan rakastan.

Same changes

Lauantai 13.6.2015, Lahnajärvi

Kylmimpänä kesän alkuna sitten vuoden 1991 minä sain vihdoin painaa oman valkolakkini päähäni Lasipalatsin Bio Rexissä lähes kahdensadan tuntemattoman tuoreen ylioppilaan joukossa satojen tuntemattomien todistaessa tätä elämäni yksistä suurimmista virstaanpylväistä.
  Samana kylmänä kesänä muutin kai Helsingistä takaisin Espooseen, kaikki tavarani ainakin muuttivat sinne. Minä en asu vielä missään, kotini on nykyään siellä missä vietän yöni. Tänään asun mökillä, huomenna luultavimmin jossain muualla.

  Elämä

               aaltoilee
                                       eteenpäin

ja sinne päin.

Heitin talviturkin mökkimme läheiseltä kallion kielekkeeltä järveen. Samalta kalliolta, minkä luokse olen soutanut lukemattoman monta kertaa, kalliolta, jolta olen useana edellisenä vuotena heittänyt talviturkin, kalliolta, missä olen nuorempana polttanut vanhemmiltani salaa tupakkaa. Samalla järvellä sain myös yhden yön aikana nähdä aurngon sekä laskevan että nousevan.
  Kävimme Kerttulin hellässä huomassa Kotkassa heidän perheensä kauniissa kodissa. Koti, joka asettuu kolmeen valoisaan kerrokseen, joka tulvii säilytystilan lisäksi rakkautta ja huumaavia ruoan tuoksuja. Kerttulin kotiin, jossa suomen ja englannin kieli vaihtuu tiuhaan ja sekoittuu keskenään.
  Kotkasta palatessani odotin junaa Pasilan asemalla. Seisoin väsyneenä laiturilla kaikkine kantamuksineni Anja Snellmannin Parvekejumaliin uppoutuneena, kun viime vuonna tähän aikaan sydäntäni ihastuksesta sykähdyttänyt miespuolinen henkilö laski kätensä käsivarrelleni. Vaihdoimme kuulumiset: kerroin epäselvästä asumistilanteestani, Kotkan reissusta, viikon päästä alkavasta InterRail-matkasta ja syksyn mahdollisesta Ruotsiin muutosta. En muista mitä hän kertoi kuulumisistaan. En tuntenut mitään sen erikoisempaa. Sydämeni ei enää sykähtänyt.

Paahdoimme päivällä ihoamme Monan kanssa auringossa ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni yksin mökillä.
  Lämmitin itselleni saunan, jossa saan viipyä juuri niin kauan, kuin huvittaa, juuri sellaisessa kuumuudessa, josta nautin. Rakastan kahdeksaankymmeneen asteeseen kuumennettua saunaa. Rakastan sen ensimmäistä polttavaa löylyä. Rakastan ääntä, joka lähtee kiukaan kiehuvasta vesisäiliöstä ja puiden poksahtelua tuhatasteisessa uunissa. Saunan polttavat lauteet minun auringosta punoittavaa ihoani vasten. Minä rakastan sitä, Saunaa, ja kaikkea mitä saunomiseen kuuluu.

Naapurimökeistä kuuluu silloin tällöin puheensorinaa ja naurun pyrskähdyksiä, enkä tunne olevani ollenkaan yksinäinen, vaikka olenkin yksin.
  Nämä koivut, männyt ja kuuset, jotka mökkiämme ympäröivät ovat nähneet minun kasvavan. Nämä puut näkevät minut edelleenkin.

Havaitsin terassin katossa olevan ampiaispesän. Hyttynen pisti minua vasempaan polvitaipeeseen ja sytytän toisenkin hyttysenkarkoitussavukiekuran. Nyt hyttyset eivät häiritse minua enää.

 Ensi viikolla pakkaan rinkkani ja lähden kiertämään Eurooppaa. On ihanaa olla nuori.

23.7.2015, Espoo

Olen purkanut rinkkani matkan jäljiltä, asunut yhden yön Pinjalla, toisen mummolassa ja kolmannen vanhemmillani Espoossa. Haluan kirjoittaa matkapäiväkirjani puhtaaksi, purkaa sen osiin ja levittää auki koko tunteiden kirjon, mutta vielä ei ole sen aika.

  Tulevana sunnuntaina Roomassa muutama viikko sitten tapaamani englantilainen
tulee
luokseni
Suomeen.

Kovin paljon tunteita, kovin paljon tapahtunutta. Kuukauden yhtämittainen onnellisuuden aalto, useita litroja maailman maistuvimpia punaviinejä, junamatkoja, tupakkaa,
 cappucinoja ja espressoja,
pizzaa, pizzaa, pastaa ja pizzaa, risottoa, gelatoa, vohveleita, aurinkoa, festarit, historiallisia paikkoja ja rakennuksia, rakkauden silta ja Eiffel-torni, lentokenttiä ja juna-asemia, uusia ihmisiä, meksikolaisia ja tanskalaisia, onnellisuutta ja loputon määrä naurua, ihmeellisiä unisia punaisia taivaita, kauniilla kujilla joutilainen harhailu, live-musiikkia kaikkialla, kaksikymmentä kiloa elämää selässä, auringon paahtama iho ja vaalenneet, kuivat hiukset.

Niin paljon. Niin p a l j o n kaikkea sitä ja tätä, enkä ole vielä valmis prosessoimaan kaikkea muutoin kuin olemalla onnellinen.

Ja sitä minä olen. Onnellinen. Nuori. Onnellinen, nuori ja vapaa.