Kamomillateen lisäksi sammutan illat nykyään myös nukahtamislääkkeillä ja aamuisen maitokahvini maito-osa on jälleen pienentynyt, tehdäkseen tilaa kahville. Pyrin hallitsemaan elämääni ja itseäni tietynlaisella ruokavaliolla, liikunnalla, unirytmillä, opiskelulla ja itseni sivistämisellä.
Kuitenkin minä ja sinä, me kaikki ja ne muutkin olemme yhteiskunnan liukuhihnalla tuotettuja tuotteita. Olemme heijastuksia ja huonoja valokopioita yhteiskuntamme asettamista vaatimuksista emmekä ehkä koskaan saavuta elämän huippukohtaa, kliimaksia.
Ehkä elämämme on jollakin tapaa mieletöntä, niin kuin Sisyfoksen myytti meille yrittää uskotella. Edessämme on aina jokin uusi ponnistelu, uusi itsensä likoon pistäminen ja tämän hetkinen uurastus on taas vähän merkityksettömämpää. Vaikka kaiken keskellä toki voi ja kuuluukin olla onnellinen, on Sisyfoksen myytissä jotain mitä ei voi täysin kiistääkään.
Olen menettänyt järkeni enkä tiedä mikä minä olen, mikä minussa on se, minä, Veera. Jos yhteiskunta, perhe, koulu ja muut vaikuttavat tekijät riisuttaisiin, tai ainakin vaihdettaisiin täysin vastakohtaisiin, mikä ja minkälainen olisin?
Onko minussa jokin minä, Veera, joka pysyy samana kaikesta vaikuttavasta huolimatta vai olenko ainoastaan näiden eri tekijöiden summa?
Kaadun, kaadun, kaadun ja kaatuessani minä vihaan sinua
Näiden sateisten päivien seassa myös minä näytän sateiselta. Näytän, näytän ja pian muutun enkä enää hallitse itse itseäni enkä elämääni, vaan sade on välillä tihkua ja välillä se kaatuu, kaatuu eikä mahdu tämän maan rajojen sisäpuolelle.
En tunne enää sitä samaa mitä joskus. En enää yletä samalle tasolle enkä näe niitä asioita, mitä ennen näin. Koska ei sade riipu mistään tai kenestäkään, paitsi ehkä tuulesta ja ilmanpaineesta ja muista luonnonlaeista. Kaadun, kaadun, kaadun ja kaatuessani minuun ei satu enää.
Ja kuitenkin, koska mikään ei koskaan muutu eikä mikään koskaan todella, sanojen täydellisessä merkityksessä muutu paremmaksi, minuun sattuu enemmän, kuin koskaan ennen. Ja minä vihaan sinua.
En tunne enää sitä samaa mitä joskus. En enää yletä samalle tasolle enkä näe niitä asioita, mitä ennen näin. Koska ei sade riipu mistään tai kenestäkään, paitsi ehkä tuulesta ja ilmanpaineesta ja muista luonnonlaeista. Kaadun, kaadun, kaadun ja kaatuessani minuun ei satu enää.
Ja kuitenkin, koska mikään ei koskaan muutu eikä mikään koskaan todella, sanojen täydellisessä merkityksessä muutu paremmaksi, minuun sattuu enemmän, kuin koskaan ennen. Ja minä vihaan sinua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)