Oon jäänyt jonnekin välitilaan, piiloon, karkuun ja unohdetuksi. Kaikki eikä silti mikään ole hiuskarvan varassa. Koko elämä ja minä olen onnellisesti sekaisin ja vaikka aamulla en heräisi, en välittäisi. Toki haluan saavuttaa kaiken sen ja enemmänkin, mistä olen unelmoinut, mutta haluan elää ja nauttia myös tästä hetkestä.
Olen kyllästynyt valittamaan ja haluamaan aina lisää. En tahdo muuttua oman itseni viholliseksi, vaan haluan ratkaista jotain suurta ja olla avuksi mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monelle. En tiedä, onko maailmanrauha vain missimäisen tyhmä abstrakti ajatus, vai saavutettavissa oleva todellinen asiaintila. Ehkä vielä joskus todella kaikki voimme olla tyytyväisiä siihen, mitä mellä jo on ja opimme iloitsemaan muiden puolesta.
Kamomillateen lisäksi sammutan illat nykyään myös nukahtamislääkkeillä ja aamuisen maitokahvini maito-osa on jälleen pienentynyt, tehdäkseen tilaa kahville. Pyrin hallitsemaan elämääni ja itseäni tietynlaisella ruokavaliolla, liikunnalla, unirytmillä, opiskelulla ja itseni sivistämisellä.
Kuitenkin minä ja sinä, me kaikki ja ne muutkin olemme yhteiskunnan liukuhihnalla tuotettuja tuotteita. Olemme heijastuksia ja huonoja valokopioita yhteiskuntamme asettamista vaatimuksista emmekä ehkä koskaan saavuta elämän huippukohtaa, kliimaksia.
Ehkä elämämme on jollakin tapaa mieletöntä, niin kuin Sisyfoksen myytti meille yrittää uskotella. Edessämme on aina jokin uusi ponnistelu, uusi itsensä likoon pistäminen ja tämän hetkinen uurastus on taas vähän merkityksettömämpää. Vaikka kaiken keskellä toki voi ja kuuluukin olla onnellinen, on Sisyfoksen myytissä jotain mitä ei voi täysin kiistääkään.
Olen menettänyt järkeni enkä tiedä mikä minä olen, mikä minussa on se, minä, Veera. Jos yhteiskunta, perhe, koulu ja muut vaikuttavat tekijät riisuttaisiin, tai ainakin vaihdettaisiin täysin vastakohtaisiin, mikä ja minkälainen olisin?
Onko minussa jokin minä, Veera, joka pysyy samana kaikesta vaikuttavasta huolimatta vai olenko ainoastaan näiden eri tekijöiden summa?
Kuitenkin minä ja sinä, me kaikki ja ne muutkin olemme yhteiskunnan liukuhihnalla tuotettuja tuotteita. Olemme heijastuksia ja huonoja valokopioita yhteiskuntamme asettamista vaatimuksista emmekä ehkä koskaan saavuta elämän huippukohtaa, kliimaksia.
Ehkä elämämme on jollakin tapaa mieletöntä, niin kuin Sisyfoksen myytti meille yrittää uskotella. Edessämme on aina jokin uusi ponnistelu, uusi itsensä likoon pistäminen ja tämän hetkinen uurastus on taas vähän merkityksettömämpää. Vaikka kaiken keskellä toki voi ja kuuluukin olla onnellinen, on Sisyfoksen myytissä jotain mitä ei voi täysin kiistääkään.
Olen menettänyt järkeni enkä tiedä mikä minä olen, mikä minussa on se, minä, Veera. Jos yhteiskunta, perhe, koulu ja muut vaikuttavat tekijät riisuttaisiin, tai ainakin vaihdettaisiin täysin vastakohtaisiin, mikä ja minkälainen olisin?
Onko minussa jokin minä, Veera, joka pysyy samana kaikesta vaikuttavasta huolimatta vai olenko ainoastaan näiden eri tekijöiden summa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)