Never a right time

     Kotini lähellä sijaitsevassa metsässä ja Miran ikkunan alla puut ovat pudottaneet lehtensä. Ulkona ilma höyrystyy hengittäessä ja maa tuntuu ja kuulostaa kylmältä jalkojen alla. Pihalle parkkiin jätetyt autot huurustuvat kylmästä ja jos kädet on paljaana, ne kohmettuu. Alan vasta hyväksymään syksyn ja kaiken, mitä se on tuonut mukanaan ja pian siirrytään jo talveen.

     Viime viikolla vietin vain muutaman yön kotona. Yövyin Lahdessa, Tammisaaressa ja Helsingissä. Söin nepalilaista kasvisruokaa, leivoin omenapiirakan pihan tuoreista omenoista Annin kanssa ja kuorin ihoni kookosöljyllä ja kahvinpuruilla. Leikkasin hiukseni tasaisiksi ja ostin ystävälleni mekon, jonka hän aikoo pukea päälleen mennessään pian naimisiin. 

     Näin tähdet ja tähdenlentoja ensimmäistä kertaa. Olen toki katsonut niitä aikaisemminkin, mutta en viime viikolla katsomallani tavalla. Taivas tulvi sinkoilevista ja kuolevista tähdistä, kun me neljä makasimme hiljaa kylmällä laiturilla. Ehkä tähdet, jotka näemme kaupungissa ovat kuolleet jo satoja vuosia sitten. Aamulla käydessämme nukkumaan kuu oli jo väistynyt auringon tieltä. Juuri ennen kuin nukahdimme, kuulimme kummituksen ja päätimme jäädä vielä päiväksi.

     Sarasvuon ajankohtaisohjelmassa Sofi Oksanen kertoi tutkimuksesta, jonka tulokset osoittavat, että kaunokirjallisten tekstien lukeminen kasvattaa ihmisen empatiakykyä. Edellisessä jaksossa Jenni Vartiainen puhui oman äänen parantavasta voimasta; se on ihmisen sisäänrakennettu kivunlievittäjä. Tahdon oppia käyttämään omaa ääntäni ja parantaa edes joitain syvistä haavoistani. 

     Joinakin päivinä olen täynnä elämää ja intohimoa, toisina pelkään menettäväni kirjoittamisen ja itseni kokonaan.