Fupla

Yhdestä viikosta

Se viikko alkoi tavalliseen tapaan. Aamulla herään suudelmaan, riennän viiden minuutin työmatkani vielä hieman unisena kaupunginkin vasta heräillessä. Vesipiiput höyryävät kylmässä kohmeessa, yöllä on ilmeisesti satanut, väistän suurta lammikkoa. Päivässä ei sinänsä ole mitään eriskummallista tai yleisestä poikkeavaa: luen symbolisesta interaktionismista, Erving Goffmanista ja Pierre Bourdieusta ja muista merkittävistä, opin ja tuskastun vähän, kirjoitan kirjoitan kirjoitan.

On joulukuun alku, joten tahdomme hankkia joulupuun ja sesongin tunnelmaa kotiimme. Minä ja Francesca kipsuttelemme läheiselle aukiolle, kaupasta ensin koristeita, suklaata ja pizzaa, olemme vähän hassuja ja nauramme paljon, meille hymyillään. Aukiolta valitsemme meille mieluisimman kuusen ja kannamme sen kotiin, lätäköitä taas väistellen. Saamme joulun kotiin ja kaikki tuntuu olevan aika lailla kohdillaan.

Samana viikkona minä käyn viinillä ranskalaisen ystäväni kanssa, keskustelemme paljon ja kaikesta, kahden viinin jälkeen ymmärrämme, että meidän on syötävä, joten tilaamme kasviksista tehdyt hampurilaiset lisukkeinaan ranskalaisia perunoita.

Silmäni ovat surusta raskaat ja turvonneet, ovat olleet näin jo jonkinlaisen kuukauden, vaikka en joka päivä ehkä itkisikään. Surusta raskaat, kyyneleet vain pienen kehotuksen takana, eikä kukaan, rakkaanikaan, tunnu huomaavan tätä minusta. Olen nimittäin oppinut peittämään suruni kovin taidokkaasti:

minä olen iloinen, kovin puhelias tai erittäin hyvä kuuntelija, vaikeita kysyttäessä vastaan sinne tänne ja suuntaan keskustelun kysyjään, olen kovin kiinnostunut ja intohimoinen kaikesta, hymyilen koko kasvoillani kuten parhaaksi pystyn ja jos esitykseni ei ole kovin vakuuttava, vetoan vuodenaikaan, kiireeseen ja väsymykseen, kyllähän te tiedätte.

Sitten saattaa käydä jotain kovin pientäkin, kuten sotku kotona tai ärtynyt vastaus omaltani. Voi käydä niin, että on odottanut ja kaivannut jotain erityisen paljon ja silloin mikään, ei niin mikään menekään niin, kuin kuuluisi, jopa haluamisen sijaan todella tarvitsisi. Silloin minun kaikki on ihan hyvin esitykseni todella romahtaa,

silloin surulliset raskaat silmäni aukeavat,

ne vuodattavat sen kaiken,

eikä se meinaa loppua,

ei,

se ei lopu

ei osaa loppua.

Vähän sen jälkeen saatan kuitenkin osata rauhoittua, esittää iloisen roolini taas hieman uskottavammin, jotta ihmisillä minun ympärilläni olisi mukavampi olla. Osaan usein esittää roolini jopa niin taidokkaasti, että uskon siihen hetkittäin itsekin, joskus pitkänkin ajan, joskus ehkä vain tupakanmittaisen.

Samana viikkona saatankin siis leipoa piparkakkutaikinaa joulumusiikin soidessa taustalla, aloittaa piparkakkutalon rakentamisen, keittää mulled wine tai kaataa lasin viiniä, vähän jopa suudella ja hassutella. Meille saattaa tulla ystävä kylään ja voimme arpoa, kuka käy hakemassa kaupasta viikon toiset pizzat. Yhdessä päätämme lähteä vielä enemmän länteen, Ealingiin yksille, jotka todella pysyvät yksinä, sillä meillä on seuraavaksi päiväksi suunnnitelmana ajaa autolla kaksituntinen Bathiin joulumarkkinoille ja mahdollisesti isovanhempien luokse kahvittelemaan.

Sunnuntaiaamu alkaa unisesti, tunnen koko kasvojeni olevan raskaat ja vaikeat,

toivon että osaisin pienentyä,

olemattomaksi, niin että halatessa minua ei melkein olisikaan tai jos onkin, niin ehkä taskuun tiputettavaksi,

todella toivon olevani jotain aivan muuta,

pienempää ja läpinäkyvämpää, älkää nähkö minua

koska ette kunnolla näkisi kuitenkaan.

Joskus on tällaisia sunnuntaiaamuja, toisinaan, ehkä tiistaisin, saatan vilkaista peiliin ja pysähtyä:

ihan hauskan näköinen tyttö.

Kuitenkin, nyt ei ollut ollenkaan sellainen hetki vaan hyvin, hyvin raskas. Kaikki meni hetken pieleen, minä surulliseksi ja suuttuneeksi, ajauduimme eripuraan ja koko reissu jäi melkein tekemättä.

Nyt, autossa, takana suurin osa moottoritiestä ja

kaikki ehkä aika oikein ja hyvin, mutta nämä jättävät aina jälkensä, nämä raskaat hetket jäävät minuun asumaan, minun kasvoni muuttuvat vääriksi ja peiliin katsoessa näen surua, ja se lisääntyy lisääntymistään, eikä minulla tunnu olevan siihen mitään kontrollia, vaikka ehkä todellisuudessa olisikin.

Menneistä ja tästä hetkestä, vielä ei niinkään tulevasta

Lupasin kirjoittaa, ja vaikka kukaan ei näitä välttämättä luekaan niin tahdon pitää lupaukseni.

Voisin kirjoittaa monista menneistä,
hetkistä,
matkoista ja päivistä, kauniista illoista ja oransseista aamuista,
voisin kirjoittaa siitä, miten olemme saaneet seurata isosta erkkeri-ikkunastamme, kuinka platanus hispanican lehdet ovat ensin tanssineet, sitten vaihtaneet väriään ja lopulta tipahtaneet kotikadullemme kotiovemme kynnykselle. Taidegallerian nainen lakaisi niitä joka päivä, ja silti tuntui, että maa ja ovensuumme tulvi niistä.

Voisin kirjoittaa vuosi sitten tekemästäni kuuden viikon Aasian reissusta, tai siitä, kuinka Lontoo ja suuri osa Englannista peittyi lumen alle noin viikoksi helmikuun ja maaliskuun vaihteessa, eikä mikään toiminut missään ollenkaan eikä mitenkään, ja miten ihanaa se oli, miten kutkuttavaa oli kävellä katuja, joita ei olisi koskaan ajatellut näkevänsä lumipeiton alla, kuinka hyvältä tuntui kävellä lumisen puiston läpi, keittää teetä ja pysyä kainalossa lämpimänä.

Voisin kai kirjoittaa myös kesästä, kuumasta ja pitkästä, kuinka ajoimme autollamme ympäri ja pitkin länsi-Englannin rannikoita, yövyimme monta yötä teltassa, kerran jopa kolme yötä putkeen rannalla vain me kaksi, tähtiä taivas täynnä ja iho merestä aivan suolainen, toisen päivän iltana löysimme rannalta raikasta vettä, jolla huuhtoa osa suolasta pois ja viilentää auringon paahtamaa ihoa. Kalastimme paljon, nauroimme myös, luin kirjaa ja katsoimme merta. Kävimme veneellä viereisillä rannoilla jäätelöllä, vanhasta kalastajakylästä lisää hammastahnaa ja suklaata. Täytimme veneemme muilta rannoilta löytyvillä puunpalasilla, pidimme tulen isona yön yli.

Tai voisin kertoa siitä, kuinka asuimme ensin pienessä huoneessa, jonne luonnonvalo ei juuri yltänyt, kuinka pidin vaatteeni noin viisi kuukautta matkalaukussa, koska säilytystilaa ei yksinkertaisesti ollut. Tämän jälkeen saman talon yläkerran huoneessa maalasimme lattialaudat punaisiksi, saimme vihdoin säilytystilaa, ison erkkeri-ikkunan sinnekin ja välillä jos suljin silmäni, saatoin kuvitella itseni Helsinkiin. Talossa asui minun lisäkseni kuusi muuta henkilöä, jotka vaihtuivat epäsäännöllisen säännöllisesti. Jaoimme kaksi kylpyhuonetta, keittiön ja pienen pihan ja aika monta keskustelua elämästä, Euroopasta, muistakin mantereista, nuoruudesta, kielistä ja muista sen sellaisista.

On paljon näitä, mistä kirjoittaa, ja mahdollisesti palaankin näihin joskus.

Nyt tuntuu kuitenkin luonnollisimmalta kertoa siitä, mitä elämääni on lähiaikoina kuulunut.

Kuuluu: kivoja töitä kivan verran, paljon avoimen yliopiston juttuja, vähän luovuttamista, paljon kahvia ja enemmän kuitenkin teetä, vihreitä smoothieita ja joka päivä avokadoa, uuden kodin kodiksi laittamista, paljon pysähtymistä, eteriisiä öljyjä iholla (tämän hetkinen lempituoksu: kaneli, greippi, laventeli ja piparminttu, eukalyptys ranteissa ja korvan takana kaulalla - ihmiset kertovat minun tuoksuvan joululta ja chailta) ja ilmankostuttajassa. Vuodenajasta riippuen juon joko paljon mustaa teetä tai iltaisin eri sekoituksia, esimerkiksi kaneli, kardamumma ja inkivääri tai ruusu, laventeli ja kamomilla. Usein myös minttua, mm m.

Opettelen pitämään pääni ja vartaloni samassa paikassa, joskus hetkeksi onnistunkin, aina en todellakaan. Opettelen myös hyväksymään tämän, niin itsessäni kuin muissakin. Välillä käyn joogassa yhdessä ihanassa pienessä studiossa, voin joko kävellä sinne noin kaksikymmentä minuuttia, tai pyöräillä yli puolessa. Joogaan myös kotona, sillä olen kotona paljon, koska koti tuntuu pitkästä aikaa ihanalta.

Pyöräni vietiin kotitalomme edestä. Hupskeikkaa, sitä ei enää sunnuntaina ollutkaan, viimeksi olin käyttänyt sitä torstaina. Ostin kuitenkin uuden, koska löysin lähes samanlaisen, jopa hieman paremman ja erittäin kelpoon hintaan. Siis nykyään, jos pyöräilenkin, saatan nähdä tuttuja ja heilauttaa kättäni tervehdykseksi. Takissani saattaa lukea Forever Stars, ostimme Merin kanssa samanlaiset. Voin mahdollisesti nähdä vanhemman herrasmiehen, Davidin, johon olen kesän mittaan tutustun neljä-vuotiaan ystäväni Sarahin kanssa. David tekee paljon juttuja, muun muassa hän ulkoiluttaa tyttärensä koiraa Rufusta ja ystäviensä koiraa Montya. He tuntevat meidät ja me heidät, juoksemme puiston poikki, jotta voimme halata koiria ja heittää heille keppiä. Olemme tavanneet myös tyttären, vaimon ja Montyn oikeat omistajat, ja he ovat kaikki kuulleet meistä ja ovat ystävällisiä. Tämä tekee minut järjettömän iloiseksi.

Kun katson olohuoneemme ikkunoista ulos, ensimmäiseksi näen mahtipontisen platanus hispanican, plataanipuun, ja sen jälkeen paljon elämää. Punaisia yksi- ja kaksikerroksisia linja-autoja suuntanaan Lontoon jokainen nurkka, lapsia äiteineen ja isovanhempineen, kauppakasseja, sesongista riippuen joko kurpitsoita tai joulukuusia. Kaduille astuessani näen paljon tuttuja, enemmän kuin Helsingissäkään koskaan, olenhan asunut täällä kauemmin kuin koskaan aikuisiälläni missään ja minulle yhteisöllisyys siellä, missä asun, on tärkeää. Tavatessani tuttuja risteyksissä, liikennevaloissa, kahvilassa tai ruokakaupan kassajonossa, muuten vain kadulla kävellessä vaihdamme kuulumisia: iloitsemme, kun kuulemme jonkun olevan raskaana, kerromme, että väsyttää jos niin tekee. Halaamme paljon, yleensä mukana on paljon lapsia joten sanomme 'hei' useaan kertaan, joillakin on mukanaan koira ja saamme paljon pusuja. Nauramme, paljon, yleensä, koska elämä on kuitenkin aika hauskaa.

Yhdessä lempiravintoloistani, italialaisessa pizzeriassa, omistajat tuntevat minut ja tietävät, mitä yleensä tilaan, sillä lempipaikoissani tapanani on usein syödä samaa, koska sitä minun tekee mieli. Kyseisessä paikassa vaihdan listan numero viidennestä anjovikset ja kaprikset, joskus jopa mozzarellan, sieniin, myskikurpitsaan ja kesäkurpitsaan. Tiistaisin ja keskiviikkoisin voin saada kahvin ilmaiseksi kahvilaketjusta puhelinliittymäni ansiosta, tilaan tällä hetkellä yleensä chai latten kahdella espressolla ja kauramaidolla. Voin kävellä oikeastaan kaikkialle, jos tahdon, ja yleensä kävelenkin. Joskus pysähdyn, jos huomaan ajatuksieni lentävän liian kauas siitä hetkestä, silloin saatan hengittää syvään, nostaa ranteen kasvojeni eteen, jotta tuoksut toisivat minut takaisin ja yleensä silloin minun on ainakin hetken helpompi hymyillä, eikä siinä ole mitään teennäistä ollenkaan.

Jos oloni on todella raskas, niin kuin se usein marras-joulukuussa voi olla, annan sen välillä olla. Silloin keitän lisää teetä, varsinkin nyt kun saimme taas toimivan vedenkeittimen hella-kattila -systeemin sijaan, silloin en nimittäin aina viitsinyt vaivautua. Saatan kirjoittaa joitain sanoja ylös. Katsoa tarkasti ympärille, huomata, missä olen ja keskittyä siihen. Ottaa syviä hengityksiä, purskautella huulia tai painaa kasvoni kämmeniin. Jos itku on tullakseen, annan sen tulla. Seuraavana päivänä silmät raskaat ja turvonneet, hymyilen silti, koska se tuntuu helpommalta. Haistaa piparminttua tai kanelia. Kertoa Finnille: olen surullinen.

Tällainen kausi oli muutama viikko sitten, kun mikään ei tuntunut miltään ja kuitenkin kaikelta. Silloin jätin menemättä poikaystäväni isoisän 80-vuotispäivä kutsuille, vaikka olinkin odottanut tätä kokoontumista melko lailla. Sen sijaan:
itkin paljon ja hyvin. Annoin kaiken tulla ulos vain pois. Tämän jälkeen sairastuin kovaan kylmyyteen, Anni tuli luokseni Lontooseen ja kävelimme pitkin siltoja ja katuja, kävimme markkinoilla ja söimme pizzaa molempina päivinä. Tein pitkän työviikon, nukuin muualla, olin aikalailla hajanainen.

Ja, jos minusta tuntuu siltä, voin mennä viikonlopuksi Pariisiin junalla ystäväni luokse. Voin kävellä päätäni selkeämmäksi, nähdä Mona Lisan ja Luxemburgin puutarhan portit, istua alas viinille ja kirjoittaa mieltäni paperille. Ranskassa ollessani saatan polttaa tupakan, ehkä kaksi tai useamman. Viinin kanssa ravintolassa annetaan seuralaiseksi popcornia, joskus sipsejä. Minä syön suolaisia ja makeita crepsejä, macaronseja ja juon paljon vahvaa kahvia. Patongin päälle levitän suuren määrän aprikoosihilloa, se on meillä aina tapana Ranskassa, toin sitä kotiinkin. Kun olen Pariisissa, tunnen Riikka Pulkkisen Totta -kirjan ytimissäni, mietin heidän Pariisiaan, näen kaikkialla Eevan lempisanaa aujourd'hui ja haaveilen kielestä. Jätän Aminalle yhden lempikirjoistani, Ranya ElRamlyn Auringon Asema luettavaksi, koska uskon, että kaikkien tulisi lukea elämässään edes yhden kerran. Itse olen lukenut sen lukemattomia kertoja, rakastan sen jokaista sanaa. Hän aikoo tuoda sen, suitsukkeita ja mahdollisesti yhden kauniin neuleen minulle, kun hän seuraavaksi tulee luokseni Lontooseen, mitä luultavimmin edullisella kahdeksan tunnin linja-autolla.

Nyt kello alkaa olla jo paljon, aion peseytyä ja lähteä. Aion ylittää tien, hymyillä vastaantulijalle jos se tuntuu oikealta, ja yleensä se tuntuu kyllä. Nähdä toivottavasti ystävää, halata edes yhtä. Olla läsnä, enemmän avoin tälle: elämälle.

Palataan taas, koska sydämelläni on vielä paljon sanottavaa.

Voidaan hyvin.

Elämä

Aion taas kirjoittaa.

Tai, kirjoittaa julkisesti. Monta pientä vihkoa on saanut sivuilleen paljon mustetta edelleen, mutta en ole osannut, uskaltanut, jaksanut

viitsinyt
kerennyt
vaivautunut
nauttinut

kirjoittaa mitään tänne.

Aion kuitenkin. Ihan pian. Koska elämä on tällä hetkellä.
Aika paljon. Lähinnä kaunista, välillä hyvin raskasta. Tämänhetkinen elämäni ei meinaa mahtua enää vain minun mieleeni, muistikirjoihini ja kaveriporukan kanssa jaettavaksi. Vaikka sekin on ollut ihanaa, pitää paljon itsellään ja hyvänä, on myös jakaminen omalla tavallaan järjettömän kaunista. Vapauttavaa myös.

Haluan myös pitää kiinni äidinkielestäni ja muistaa nauttia siitä.

Joten, todella.

Palataan. Ihan pian.

Xxx

Kuinka kertoa kaikesta siitä, mitä elämässäni on nykyään? Miksi kertoisin?
Kaikesta en kai osaa koskaan kertoa, tai tahdo
mutta
tässä vähän jotain
Jonkinlaista, kaunista ja surullista,
elämää yhdeltä matkalta.

Lentokoneessa, Marseille-Lontoo

12. kesäkuuta 2017

Riippumatossa Marseillesissa makoillessani pimenävänä sunnuntai-iltana näin tähtien syttyvän taivaalle. Kuulemma silloin, kun näkee illan ensimmäisen, saa toivoa. Minä toivon aina jotakin.

Muistan samanlaisen hetken.

Pimeän taivaan tähtiä täynnä. Mummolassa lapsena, tammikuussa, kun pakkasta on montaa kymmentä astetta. Silloin ilma huurtuu hengittäessä.

Joskus hetket kietoutuvat yhteen, tuollaiset yksinkertaiset ja yhtäkkiä olet yhtä paljon siellä vuosien takana eri astelukemissa kuin täällä, tässä riippumatossa roikkumassa itikoiden sinua syödä ja tuollaisina hetkinä maailma sekä pysähtyy, että kiihtyy. Sitä on täysin läsnä

eikä sitten ollenkaan.

Aika pysähtyy.

Vaativana. Ras

kaa

na,

samaan aikaan kieppuu vapaana,

vähän tavoittelemattomissa.

Siellä se menee jo,

en saa otetta,

---

mennyt.

Tuntuu rintalastan alla kaikilla kielillä ja väreillä. Suuria tunteita, niin suuria että en ole varma miten niitä tuntea. Kaikki minuuteni, entiset ja nykyiset,

tulevatkin, kai

keskenään samassa tilassa, kiistelevät olemassa olonsa oikeellisuudesta.

Luin, että ihminen kantaa aina mukanaan minne vain mennessään sen mistä on tullut ja jokin kolahti.

Pelkään, miten kukaan ei enää tunne minua. Miten ja minne minä olen itseni kadottanut? Kuinka monet olen matkaltani karistanut, monta kertaa sydämeni sulkenut, vaihtanut hellyyteni välinpitämättömyyteen?

Tiputan vahingossa maitokannun, se särkyy.

Niin minäkin olen särkynyt.

Lentokoneessa tuhraan mustekynällä vieressä istuvan naisen käsivarteen,

"Pardon" lausun,

olen tuhraantunut itsekin.

Jälkeen, jälleen

Jos olisin kirjoittanut tänne viime vuonna kertaakaan, olisin varmaan kirjoittanut jotakin tämänkaltaista:

"28.7.2016, Lontoo

Pääsin juuri Anja Snellmannin Pääoman loppuun. Viikonloppuna Lontoossa vieraillessaan äiti toi minulle lisää Anjaa, Kjell Westöä, ikuista suosikkiani Auringon Asemaa ja muuta suomalaista kaunokirjallisuutta, koristamaan uuden ison valoisan huoneemme tilavaa kaapistoa.
Koska en ole kirjoittanut hävettävän pitkään aikaan, on nyt paljon, hyvin paljon kirjoitettavaa.
Tässä on ollut kaikenlaista. On ollut yskää, ihmeellistä ihottumaa, loputonta itkua, monta punaviinin ja savukkeiden täyttämää iltaa. Pitkiä puheluita internetin välityksellä koti-Suomeen ystäville
"Mä en ole tottunut siihen, että mulla ei ole ystäviä ympärillä. Mitä jos, mitä jos,
mitä
jos
mitä?"
Suurta rakkautta joka menee luihin ja ytimiin, juuri sellaista, mitä kai joskus ajattelin rakkauden mahdollisesti olevan. Emme voi elää ilman toisiamme enää, olemme synkassa, rakastuneena ja ihastuneena.

Aion lintsata töistä lauantain ja sunnuntain. En ole vielä edes tehnyt sitä ja koen tunnon tuskia. Naurettavan ihanaa.

Reilun viikon päästä olen 21 vuotias. Olen nuori ja minulla on paljon mahdollisuuksia niin elämässä yleensä, kuin tässä ja nyt,
tässä kaupungissa,
johon sattumalta ajauduin asumaan ja elämään.

Sitten tulee ikävä Helsinkiä. Tuttuja mukulakivikatuja, kasin ratikkaa, korkeaa taivasta ja jatkuvaa tuulta mereltä. Ihan vaan sitä, kun kipsuttelin Eerikinkadulta Yrjönkadun ja Kalevankadun kautta Aleksanterinkadulle töihin, kahvia City-Centeristä, sadetta Kampintorilla, Cafe Lasipalatsia ja Engeliä.

Tänä aamuna aloitin pienen salaisen lomani. Minulle annettiin kaksi vapaapäivää, valehtelen itselleni kaksi lisää. Tänäänkin heräsin ennen seitsemää aamulla suutelemaan, enkä tälläkään kertaa voinut vaipua takaisin uneen hänen lähdettyään. Olen syönyt two pieces of toast with jam ja juonut kupin teetä, ladannut kuvia puhelimestani tietokoneelleni, vihdoin, ja luonut kuville kansioita otsikoilla Countryside, LilyXLondon, Suomirakas, Marokko.

Tänään matkustan Countrysideen, ihanaan Devoniin. Kolme tuntia junassa maailman parhaassa kainalossa, kolme yötä Sidburyn pikkukylässä, kävelyitä meren rannalla, kietoutuneena maailman parhaaseen, kolme tuntia takaisin junalla yksin sunnuntaina, salaa, koska olen mukamas kipeä.

Kirjoittaessani tätä, Eveliina nukkuu alakerrassa vanhassa huoneessani. Tuntuu enemmän kodilta."

Joinain päivinä olisin kirjoittanut pelkkää rakas, rakastan, rakkaus,
toisina kaikki maailman rumimmat sanat kaikilla mahdollisilla kielillä, isoilla alkukirjaimilla,
joskus pelkkää siltä väliltä, mikä on oikeastaan kamalinta, kun mikään ei ole mitään.

Olen väsynyt ja rakastunut, onnellinen ja silloin tällöin onneton, melko usein hyvin hukassa.

Joka tapauksessa,
palataan.

Aion kirjoittaa taas, koska se on kuitenkin tärkeintä.

Kun autoilijat antavat minun ylittää tien ja vilautan kättäni kiitokseksi, kuskit hymyilevät minulle täällä lämpimästi takaisin.

Ei missään ja kaikkialla

Olen rakastunut. Ihmisiin, ihmiseen ja elämään, Englantiin, Tukholmaan ja Helsinkiin. En ymmärrä, miten tämä kaikki hyvä, mitä niin pitkään olen elämääni toivonut, todella tapahtui, minulle, yhtäkkiä ja arvaamattomasti, jalat alta vieden ja tehden minut kaikinpuolin niin onnelliseksi, kuin uskon olevan mahdollista.
Vietin kesän kodittomana asuen milloin missäkin; kavereiden sohvilla, mökillä, mummolassa, lukemattomissa hostelleissa, teltassa, italialaisen perheen vuodesohvalla, vanhemmilla ja yöjunassa.
Nyt olen nukkunut neljä viimeistä yötä omassa uudessa kodissani Tukholmassa, Ruotsissa. Vielä tuntuu vaikealta käsittää, että on paikka, jota kutsua kodiksi, josta saan tehdä omanlaisen, josta voin tehdä turvapaikan, jonne voin kutsua ystäviä yöksi tai kahville, paikka, mistä herätä joka aamu ja palata takaisin illalla. Pysyvä koti. Vaikka kodittomana ollessani en jatkuvasti tuntenut olevani koditon, vaan lähes aina koti todella tuntui olevan siellä, missä hammasharja ja puhtaat alushousut, tuntuu tämä ratkaisu tähän hetkeen oikein hyvältä.
Ennen näitä neljää Tukholmassa vietettyä yötä vietin kahdeksan täydellistä päivää Lontoossa. Miksi elämä hemmottelee minua näin paljon nyt?

On upeaa hätkähtää tähän hetkeen vahvasti, tähän hetkeen, mihin elämä on minua jatkuvasti johdattanut. Nyt olen tässä, ja nautin tästä. En tiedä, milloin haluan alkaa opiskelemaan, missä haluan opiskella tai mitä haluan opiskella, en tiedä, muutanko täältä seuraavaksi takaisin Helsinkiin, vai jäänkö tänne, vai muutanko muualle enkä ala vielä silloinkaan opiskella.

Uskon elämään, uskon fiilikseen, uskon hyviin ajatuksiin ja sanoihin, haleihin ja hymyihin, punaviiniin ja teehen, ennen kaikkea kahviin, kauniisiin aamupaloihin ja villasukkiin, päiväkirjaan ja kirjoihin, jotka jaksaa lukea kannesta kanteen uudestaan ja uudestaan, kohtaamisiin, ystäviin ja tapaamisiin, mattoihini, ikkunankarmeihin, isoihin kahvi- ja teemukeihin, hyviin viinilaseihin, tummaan huulipunaan ja tummaan tukkaan, meikittömään naamaan, argan-öljyyn, cashmere-neuleeseen, lempivaatteisiin noin muutenkin, ja no,
elämään,
siihen kaikkeen ihanaan pieneen ja suureen, mitä käsite "elämä" osaakaan sisäänsä sulkea. Ja kun uskon tähän, elämään, sen kaikessa kauneudessaan ja muistan pyrkiä olemaan oma itseni ja oman itseni aidoin ja paras versio, en usko, että voin mennä ainakaan ihan hirveästi pieleen. Ja, jos menenkin, niin sitten mennään ja se on oikein sillä tavalla. Ah. Rakastan rakastan.

Same changes

Lauantai 13.6.2015, Lahnajärvi

Kylmimpänä kesän alkuna sitten vuoden 1991 minä sain vihdoin painaa oman valkolakkini päähäni Lasipalatsin Bio Rexissä lähes kahdensadan tuntemattoman tuoreen ylioppilaan joukossa satojen tuntemattomien todistaessa tätä elämäni yksistä suurimmista virstaanpylväistä.
Samana kylmänä kesänä muutin kai Helsingistä takaisin Espooseen, kaikki tavarani ainakin muuttivat sinne. Minä en asu vielä missään, kotini on nykyään siellä missä vietän yöni. Tänään asun mökillä, huomenna luultavimmin jossain muualla.

Elämä

aaltoilee
eteenpäin

ja sinne päin.

Heitin talviturkin mökkimme läheiseltä kallion kielekkeeltä järveen. Samalta kalliolta, minkä luokse olen soutanut lukemattoman monta kertaa, kalliolta, jolta olen useana edellisenä vuotena heittänyt talviturkin, kalliolta, missä olen nuorempana polttanut vanhemmiltani salaa tupakkaa. Samalla järvellä sain myös yhden yön aikana nähdä aurngon sekä laskevan että nousevan.
Kävimme Kerttulin hellässä huomassa Kotkassa heidän perheensä kauniissa kodissa. Koti, joka asettuu kolmeen valoisaan kerrokseen, joka tulvii säilytystilan lisäksi rakkautta ja huumaavia ruoan tuoksuja. Kerttulin kotiin, jossa suomen ja englannin kieli vaihtuu tiuhaan ja sekoittuu keskenään.
Kotkasta palatessani odotin junaa Pasilan asemalla. Seisoin väsyneenä laiturilla kaikkine kantamuksineni Anja Snellmannin Parvekejumaliin uppoutuneena, kun viime vuonna tähän aikaan sydäntäni ihastuksesta sykähdyttänyt miespuolinen henkilö laski kätensä käsivarrelleni. Vaihdoimme kuulumiset: kerroin epäselvästä asumistilanteestani, Kotkan reissusta, viikon päästä alkavasta InterRail-matkasta ja syksyn mahdollisesta Ruotsiin muutosta. En muista mitä hän kertoi kuulumisistaan. En tuntenut mitään sen erikoisempaa. Sydämeni ei enää sykähtänyt.

Paahdoimme päivällä ihoamme Monan kanssa auringossa ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni yksin mökillä.
Lämmitin itselleni saunan, jossa saan viipyä juuri niin kauan, kuin huvittaa, juuri sellaisessa kuumuudessa, josta nautin. Rakastan kahdeksaankymmeneen asteeseen kuumennettua saunaa. Rakastan sen ensimmäistä polttavaa löylyä. Rakastan ääntä, joka lähtee kiukaan kiehuvasta vesisäiliöstä ja puiden poksahtelua tuhatasteisessa uunissa. Saunan polttavat lauteet minun auringosta punoittavaa ihoani vasten. Minä rakastan sitä, Saunaa, ja kaikkea mitä saunomiseen kuuluu.

Naapurimökeistä kuuluu silloin tällöin puheensorinaa ja naurun pyrskähdyksiä, enkä tunne olevani ollenkaan yksinäinen, vaikka olenkin yksin.
Nämä koivut, männyt ja kuuset, jotka mökkiämme ympäröivät ovat nähneet minun kasvavan. Nämä puut näkevät minut edelleenkin.

Havaitsin terassin katossa olevan ampiaispesän. Hyttynen pisti minua vasempaan polvitaipeeseen ja sytytän toisenkin hyttysenkarkoitussavukiekuran. Nyt hyttyset eivät häiritse minua enää.

Ensi viikolla pakkaan rinkkani ja lähden kiertämään Eurooppaa. On ihanaa olla nuori.

23.7.2015, Espoo

Olen purkanut rinkkani matkan jäljiltä, asunut yhden yön Pinjalla, toisen mummolassa ja kolmannen vanhemmillani Espoossa. Haluan kirjoittaa matkapäiväkirjani puhtaaksi, purkaa sen osiin ja levittää auki koko tunteiden kirjon, mutta vielä ei ole sen aika.

Tulevana sunnuntaina Roomassa muutama viikko sitten tapaamani englantilainen
tulee
luokseni
Suomeen.

Kovin paljon tunteita, kovin paljon tapahtunutta. Kuukauden yhtämittainen onnellisuuden aalto, useita litroja maailman maistuvimpia punaviinejä, junamatkoja, tupakkaa,
cappucinoja ja espressoja,
pizzaa, pizzaa, pastaa ja pizzaa, risottoa, gelatoa, vohveleita, aurinkoa, festarit, historiallisia paikkoja ja rakennuksia, rakkauden silta ja Eiffel-torni, lentokenttiä ja juna-asemia, uusia ihmisiä, meksikolaisia ja tanskalaisia, onnellisuutta ja loputon määrä naurua, ihmeellisiä unisia punaisia taivaita, kauniilla kujilla joutilainen harhailu, live-musiikkia kaikkialla, kaksikymmentä kiloa elämää selässä, auringon paahtama iho ja vaalenneet, kuivat hiukset.

Niin paljon. Niin p a l j o n kaikkea sitä ja tätä, enkä ole vielä valmis prosessoimaan kaikkea muutoin kuin olemalla onnellinen.

Ja sitä minä olen. Onnellinen. Nuori. Onnellinen, nuori ja vapaa.

Was blind but now I see

Kaksi kevätauringon lämmittämää viikkoa yhdessä. Monta lasia punaviiniä, muutama olut, teetä ja bataattiranskalaisia, lukuisia Whatsapp-viestejä, pitkiä katseita ja kävelyitä, vaihdettuja suudelmia ja naurua. Joku oli minulle kerrankin hyvä, uskalsin ihastua ja olla se oma itseni, joka osaan olla.

Kevätauringon huumaa kesti kaksi viikkoa. Sen jälkeen lämpötilat laskivat jälleen, lunta, lunta ja räntää, loskaa ja jengi vaahtosi takatalvesta. Ehkä näillä asioilla ei ole keskenään tekemistä, "takatalvella" ja sillä, että Hän ei halua minua, mutta tapahtuivatpahan samaan aikaan kuitenkin, lumen tulo ja minun hetkellinen murtumiseni. Ei kuitenkaan samalla tunnilla, eikä kai välttämättä edes samana päivänä.

Elämästäni on kadonnut jälleen kerran rytmi. Toisaalta mietin, onko mitään rytmiä koskaan ollutkaan? Mitä jos rytmi, joka elämästäni tuntuu puuttuvan, onkin sitä rytmiä itsessään? En osaa soittaa rumpuja tai taputtaa kappaleissa oikeissa kohdissa, en ole rytmikäs. Miksi rytmi viihtyisi arjessanikaan?

En tunnu olevan tarpeeksi; en laiha, en kaunis, en fiksu, en sarkastinen, en hauska, en järjestelmällinen, en tehokas, en hyvä, en minä, en tarpeeksi, mitään, tarpeeksi, en,

en,
en,
tarpeeksi,
en.

Haluaisin oppia olemaan oman itseni paras versio. En osaa olla kukaan muu, kuin minä, Veera, mutta en ole sitäkään tarpeeksi. Tunnen itsestäni vain osia, paloja ja sattumanvaraisia tapahtumia, en näe suurempaa kuvaa enkä osaa kertoa, kuka tai millainen minä olen. Jotkin asiat saavat sydämeni sykkimään kovemmin kuin toiset asiat. Ihmisten yllättävä kohtaaminen, kävely, kiireettömyys, liikennevalot, julkiset liikennevälineet, Helsinki, aurinko, tumma huulipuna ja ennen kaikkea ihmiset.

Ihmiset. Olemme kaikkialla ja silti emme missään, emme jaksa enää katsoa toisiamme tai kiinnostua toisesta. Ihmiset. Olemme kaikkialla ja olemme pohjiltamme samaa, meissä on samaa niin paljon enemmän, kuin tiedämmekään.
Onneksi on elämä ja onneksi on Jeesus. Onneksi saamme oppia kiinnostumaan uudestaan, välittämään uudestaan, välittämään enemmän ja välittämään syvemmin. Siitä tässä kaikessa kai on kyse, ihmisistä, välittämisestä, kohtaamisista. Kohtaamiset on kaikki mitä on ja se on kaikkein tärkeintä.

Olen viettänyt useita hetkiä ja öitä Sannin luona Alppilassa. Paras ystäväni Anni muuttaa takaisin Helsinkiin ylihuomenna. Pinja ja Juho käyvät nykyään molemmat töissä. Nea, Riina ja Mona, minä heidän joukossaan, valmistaudumme yliopiston keväällä järjestettäviin pääsykokeisiin. Ympärilläni on niin paljon ihmisiä, paljon rakkautta ja välittämistä, ja silti, joskus, melko usein, koen olevani yksin. Tiedän kyllä, että niin ei ole, mutta eivät järki ja tunteet käy yks yhteen.
Jos en pääse yliopistoon syksyllä, lähden Ruotsiin tai ehkä jonnekin aivan muualle. Sydämeni sykkii Afrikalle, auttamiselle ja ihmisille, mutta pelkään, epäilen, en luota tai uskalla. Ei ehkä kaikkea tarvitsekaan vielä, tietää tai uskaltaa, kaikki käy oikein aikanaan ja joskus vielä palaan Afrikkaan.

Rakastan elämää ja omaa osaani siinä kaikessa mielettömyydessään naurettavan paljon, niin paljon, että haluaisin itkeä ja nauraa ja huutaa ja kiljua samaan aikaan.

Kiitollinen

Toisia ihmisiä jotka ajattelevat samalla lailla kuin minä, paremmin kuin minä, selkeämmin kuin minä. Toisia ihmisiä, heidän seurassaan voin tanssia vapaasti tai olla hiljaa, itkeä, riemuita raivolla ja laulaa huoletta nuotin vierestä.

Kylmä viima aamulla merellä, pinkkiin asuun pukeutunut lenkkeilijärouva, koira, kissat, serkut ja auttavaisin täti, avokado ja maapähkinävoi, kauniin talon kaunis sisäpiha, saan katsoa sitä kauniista pienestä huoneesta kauniista ikkunasta, Rikhardinkadun kirjasto, uudet ihmiset elämässäni, kahvi ja tee, riisipuuro kanelilla, seurakunta, yön kajastus ikkunasta, kun uni ei tule.

Tuntemattomalta ohikulkijalta saatu hymy, kaverin kanssa sovitut treffit, jotka eivät koskaan tunnu toteutuvan, loskaan astuminen, tulevaisuuden hahmotteleminen ja jännittäminen, luottamisen opettelu, epäonnistuminen, suru, kateus ja kaiken anteeksi antava Rakkaus.

Kuivat kädet, turvallisimmat luottovaatteet, punainen huulipuna, tummat hiukset ja kulmat, unelmat, mustat vaatteet, punaviini, vanhat perunalaatikot sisustuksessa, kynttilät, tyynyt, villasukat, mahdollisuus yölliseen keskusteluun ystävälle soittamalla, nahkahanskat, rauhalliset aamut.

Kiitos Herralle kaikesta, mitä elämässä on.

More is more

Olen pakannut elämäni Clash Olsonin -pahvilaatikoihin ja IKEA -kasseihin. Tyhjentänyt verkkokellarin, huoneeni värikkäät seinät ja eteisen kaapin. Viikannut kymmeniä lakanoita, vienyt vaatetta ja kangasta keräyspisteeseen, maalannut vaatekaapin, perunalaatikoita ja yöpöydän. Eerikinkadun unelma-asunto, jota rakastan täydestä sydämestäni, on jäämässä muistoksi, menneeksi ajanjaksoksi, yhdeksi elämänvaiheeksi. Tällä hetkellä kodissamme kolkot lattiat, ei mattoja enää.
Elämme jälleen suurien muutosten aikaa kaikilla elämän osa-alueilla, muutosta muutoksen perään enkä pysy perässä, vaikka olenkin itse vetämässä näistä langoista. Olen suunnitellut kaiken. En tiedä riittääkö se tai riittääkö mikään koskaan kuitenkaan?
Vaikka kaikki jälleen muuttuukin, on muutos hyvä. Tämä on hyvä ja tästä tulee hyvä. Olen monella tapaa onnellinen, läsnä ja vastaanottavainen. Silti minun on usein taas vaikeaa aamulla keksiä hyvä syy herätä ja nousta päivään. Ehkä kaikki onnellisuus on vain alitajunnallisesti tuotettua ulkokuorta ja jonain päivänä sisäinen hatara korttitaloni romahtaa auttamattomasti.

Kesä on jo kaukainen muisto -- 020914

Syksyyn kuuluu vilustumista, sata ja yks mielessä pyörivää asiaa, yksinolemisen opettelemista, itkua, katoamista ja olemattomuutta. Myös naurua ja iloa, kauniita muistoja ja tulevaisuudesta päättömästi unelmoimista.

Muutama ote mun henkilökohtaisesta päiväkirjasta:

"... Se vanhempi mies sanomalehtineen tuli istumaan tänne mun jälkeen, mut se on ollut tässä aika kauan kuitenkin. Sillä ei näytä olevan kiire minnekään eikä mullakaan ole. Tuntuu, että tässä paikassa ja hetkessä kenelläkään ei olis kiire minnekään, vähän kuin aika olis pysähtynyt tähän. Voin todellakin olla väärässä, ainakin tosta ajan pysähtymisestä -- eihän se pysähdy, vaikka tuntuiski siltä..."

"... Ehkä se on myös se tasapaino mikä pelottaa ja epäilyttää ja saa mut tekemään tyhmiä valintoja. On helpompaa tuntea itsensä todelliseksi; olevaksi ja eläväksi, jos on joko räiskyvän onnellinen tai täysin maassa. Se että ei oo kumpaakaan, vaan pelkästään siinä keskellä, tasapainossa, on vähän kun ei olis olemassakaan..."

Mulla on nyt haikea ja haalea olo, eksynyt, kurja ja kipeä. Jollain tapaa en kuitenkaan ehkä osais olla kuitenkaan yhtään onnellisempi ja tiedän, että kaikki järjetön mitä nyt tapahtuu, näyttäytyy mulle järkevänä myöhemmin.

Siipeen jos sain, väliaikaista kaikki on vain

Vaikka rakastan elämääni Helsingissä, rakastan sitä, että pääsen lähes kaikkialle, minne haluan mennä, kävellen, rakastan sitä, että yöllä kotiin mennessäni talomme A-rappulainen, ketä en ole aikaisemmin koskaan tavannut, pyytää meidät luokseen kuuntelemaan pianonsoittoa, rakastan sitä, että kotona on aina ystävä, rakastan sitä, että alakerran baarimikkoja voi moikata kadulla törmätessä ja kotoa lähtiessä, rakastan sitä, että osaan neuvoa turistille nopeimman reitin, rakastan sitä, että tunnen kotikatumme viereiset kadut muutenkin kuin vain nimeltä: Annankatu, Kalevankatu, Albertinkatu, Fredrikinkatu, rakastan sitä, että lähellä on ravintoloita ja kahviloita, joiden omistajat tunnistavat minut, kun teen tilaukseni, rakastan sitä, että voin kutsua ystäviä ja kavereita yöllä kotiini juomaan viiniä ja polttamaan vesipiippua, rakastan sitä, että voin vapaapäivänä täyttää päiväni mielekkäällä tekemisellä tai olla tekemättä mitään, ja tekemättä jättäminenkin voi olla mielekästä. Rakastan, todella rakastan kaikkea sitä ja niin paljon muita tänne liittyviä asioita, kuten sitä, että ystävä voi tulla luokseni teelle tai kahville silloin, kun on hätä tai ylitsevuotava onnellisuus, josta haluaa puhua, rakastan sitä, miltä Helsinki näyttää yöllä, sateella ja sateen jälkeen, aamu- ja ilta-auringossa tai keskipäivällä. Rakastan sitä, että voin käydä sisäpihalla kylpytakissa tupakalla, rakastan sitä, että oikeastaan minun ei tarvitse kertoa kenellekään menemisistäni ja tulemisistani, rakastan sitä, että istuessani Espalla yksin venäläinen mies saattaa istua viereeni syömään lounasta ja vaikka emme vaihdakkaan sanaakaan, jaamme hetken. Kaiken tämän ja niin monen muun rakastamani asian lisäksi kaipaan välillä kuitenkin pitkiä matkoja linja-autolla kotiin, kaipaan sitä, että jääkaapissa on aina tarpeeksi maitoa kaakaon valmistamiseen ja sitä, että kotona on koira.

Keskipäivällä, kun ylitän Mannerheimintien Kalevankadun kulmasta, vilkkuvat valot jo vihreinä päästessäni Stockmannin puolelle ja kaikilla on kiire jonnekin, minullakin ja haluaisin joskus pysähtyä. Olen löytänyt itsestäni uusia puolia ja ymmärtänyt, että en ehkä koskaan ole valmis, eikä minun tarvitsekaan olla. Monet ystävistäni ovat rakastuneita tai ihastuneita, mietimme yhdessä mitä vastata viestiin, kuuntelemme rakastuneiden parien ajatuksia heidän kumppaneistaan ja toivon, että joku osaa joskus rakastaa ja sitoutua minuun yhtä kauniisti ja pyyteettömästi.

Espalla penkit ja viereiset kujat ovat täynnä pieniä perheitä, jonkun äidin olkapäälle kakkasi lokki ja lapset vertailevat leluja, joita vanhemmat ovat heille juuri ostaneet. Minulle ovia availeva mies asuu liian kaukana täältä tai ehkä minä liian kaukana sieltä, eikä meistä ainakaan tässä elämäntilanteessa ja näissä maantieteen olosuhteissa tai tuskin koskaan muutenkaan tule mitään, en ole nähnyt pitkätukkaista kitaransoittajaa moneen päivään eikä hän vastannut viestiini, enkä tällä hetkellä ehkä sittenkään etsi tai tarvitse ketään uutta elämääni.

Olen kuitenkin löytänyt Jumalan elämääni uudestaan, tai ainakin kaipauksen siihen suuntaan ja keskustelemme ystävieni kanssa lähetystyön mahdollisuuksista, rukousvastauksista ja armosta. Usein mietin, minkälaista elämäni olisi, minkälainen minä olisin, jos olisin syntynyt eri perheeseen tai minut olisi kasvatettu eritavalla, olisiko sydämessäni silloin kaipuu ja paikka Jeesukselle?

Vanhempani ovat tänään olleet naimisissa 22 vuotta, he ovat rakastaneet toisiaan enemmän kuin puolet elämästään, he eivät ole koskaan olleet aikuisia ilman toisiaan. He ovat päättäneet rakastaa ja sitoutua toisiinsa ja vaikka joskus rukoilin joka ilta heidän eroaan, olen onnellinen, että siihen rukoukseeni ei vastattukaan toivomallani tavalla.

Pinja on asunut kotonamme minun huoneessani, samassa sängyssä minun kanssani jo muutaman viikon ja vaihdoimme huoneeni järestystä meille molemmille paremmin sopivaksi, ripustimme myös Pinjan rintaliivit seinälle roikkumaan ja kiinnitimme kiitokuvia simpukoista, enkeleistä, kaloista ja kukista ympäröimään niitä, rintaliivejä, tauluja ja roikkuvia kynttilänpidikkeitä. Olohuoneemme kaiuttimissa soi Laura Närhi, J. Karjalainen ja Egotrippi ja me laulamme mukana.

Mieleni on sekaisin ja kai sen välillä kuuluukin olla, iltaisin siivoan mieleni sisäistä vaatekauppaa ja aamulla menen oikeisiin töihin, kadut ovat täynnä Zaran takkeja ja huiveja, laukkuja ja puseroita ja illalla siivoan taas mieleni sisäistä vaatekauppaa, eikä se tule siistiksi koskaan ja aloitan uudestaan ensi yönä.

---

Mun pää on tällä hetkellä, niin kuin se on jo pidemmän aikaa ollut, samaan aikaan tyhjä ja tulvillaan ajatuksia ja sanoja, eikä kirjoittamisesta siksi tule mitään. Kaikki on kuitenkin hyvin, enemmän ja vähemmän ja yleensä enemmän.

Kesä on melkein täällä, oikeastaan se kai oli jo hetken läsnä, Kallion kirkkopuistikossa, Porthaninkadun katolla ja Agricolankadun sisäpihalla, kun hankimme kevään ensimmäisiä rusketusrajoja, pyöräretkillä ja automatkoilla. Ensimmäisten kesän merkkien jälkeen on kuitenkin satanut räntää ja rakeita ja minä olen hankkinut itselleni kuumeen.

En ole viikkoihin odottanut viestiä tai puhelua keneltäkään erityiseltä, mutta nyt mieleni on vallannut eräs, joka availee ovia ja tiskaa juomalasinsa lisäksi muutkin tiskialtaaseen jääneet astiat.

Vitsit, kesä. XXXXXXxxxx.

(PS. Osallistutaan parhaalla porukalla Ravintolapäivään 17.5 Karhupuiston kulmassa, tarjotaan itsetehtyjä, erimakuisia donitseja ja makujääkahvia. Ja halvalla lähtee! 2€ korkein summa. Tulkaa maistelemaan ja moikkailemaan.)

I blame you Hollywood

Etsin usein sinistä takkiasi väkijoukon keskeltä toivoen, että tapaisimme vahingossa. Niin ei vielä vähään aikaan ole käynyt, eikä ehkä koskaan tule käymäänkään. Mitä edes sanoisin, mitä tekisin? Olen jo liian pitkään pitänyt kiinni jostain, mitä ei todellisuudessa koskaan ollutkaan, enkä tiedä, miten, miten päästää irti lopullisesti?
En välttämättä ajattele Sinua joka päivä, mutta kun näen linjan 65A, kaikki palaa mieleeni ryminällä ja olen taas hieman taaempana, hieman epävarmempi päätöksestäni unohtaa.

Suunnittelemme matkaa Venäjälle kesäksi, siellä kasvaa sharoneita, päärynöitä, banaaneja ja kirsikoita, kaikkea muutakin, takapihalla, siellä on Mustanmeren ranta tien toisella puolella ja osa asukkaista on siirretty vuorille, käymme luultavasti sielläkin. Herään aamuisin aurinkoon ja kesä ja Venäjä ja kaikki se, on vähän lähempänä, ainakin päivän, ja kyllä se kesä tulee, vaikka lunta tulisikin vielä kerran, tai kaksi.

Muistoja kesältä

Pasilan asema, 5. toukokuuta

Istun yksin, nappikuulokkeissani soi Florence + Machine, luen The Great Gatsbyä ja olen onnellinen. Vieressäni istuu toinen samanlainen. Mulla ei oo kiire minnekään ja ihmiset mun ympärillä vaihtuu. Hetki sitten vastapäisellä penkkiparilla istui pariskunta, nyt siinä on rähjäinen viiskymppinen mies. Se nauraa maailmanmenolle ja kiroaa yhteiskuntaa. "Paska maa ja paskemmat ihmiset!"

Joku kysyy taas, mistä olen kotoisin. Espanja, Kosovo, Italia? Kerron olevani täysin suomalainen ja se joku nauraa. Kerron myös, miten monet ennen häntä ovat kysyneet samaa ja nousen vihdoin junaan. On jo lämmin, mutta iltaisin tulee vielä kylmä.

Neljäs Linja, 8. kesäkuuta

Miten kaikki liittyy kaikkeen?

Neljäs Linja, 15. kesäkuuta

En halua omaa pientä puutarhaa, en halua perheautoa enkä kolmea kerrosta kotia ja elämää. Monena päivänä on satanut, ja sade sai mut taas hetkeksi katoamaan ja nauramaan kaikelle olennaiselle.

Minä ja Hän, emme voi olla samassa huoneessa ilman valtavaa energiavirtaa välissämme. Silti en koskaan soita Sinulle ensin ja jos lupaan tapaavani Sinut, teen suunnitelmia varalle.
Tänään en mene ulos enkä hoida velvollisuuksia.

Pohjoinen Rautatienkatu, 5. heinäkuuta

Viimeisten viikkojen aikana elämääni ovat rytmittäneet ilta- ja aamuvuorot sekä yleinen ajattomuus. Minulla on vain yöt puistoissa ja töissä vietetyt tunnit. En hallitse viestittelyä englanniksi enkä halua jäädä enää yöksi. Mikään ei riitä, mikään ei ole tarpeeksi ja haluan jotain enemmän, jotain erilaista ja jotain täysin muuta.

En tiedä mitä haluan, mutta en aio lakata etsimästä, ennen kuin löydän sen, mitä tahdon.

Mitä jos en löydä sitä koskaan?

Merimiehenkatu, 16. heinäkuuta

Ihmiset heiluttavat toisilleen ratikassa ja havahdun omasta synkkyydestäni. Oon enemmän hukassa, kuin haluan itselleni myöntää. En tiedä, kuinka kauan voin jatkaa näin, kuinka kauan kaikki ei vielä ole liikaa? We just don't care. Oon alkanut välittämään taas.

Tyhjä, tyhjempi, tyhjyys. Ei vielä. Kai. Asiat muuttuu niin kovaan tahtiin, että minä eikä kai muutkaan pysy perässä ja pian on kaaos. Karkailen mielessäni kauemmas ja menen taaemmas, taaemmas. Takaisin alkupisteeseen ja aikaan ennen kaikkea tätä.

Uskottelen itselleni, että olet merkityksetön ja silti Sinä sait minut ymmärtään niin paljon.

Elielinaukio, 14. elokuuta

Kohtauksia elämässä. Monta eri tietoisuutta ja todellisuuden ja tunteiden tasoa, eikä kukaan oikeasti tiedä miltä pitäisi tuntua. Mä pysähdyin kaatosateeseen Elielinaukiolle kirjottamaan, ja tää ainakin tuntuu ihan hiton hyvältä.

Hermanni, 28. elokuuta

Elän elämän eri energiatasoilla ja joka tilanteessa on oma energiansa ja tällä hetkellä lähes kaikkialla on heikko virtaus, eikä mikään tunnu täysin oikealta. Sun luona ja Sun kanssa, täällä kaikki tuntuu kuitenkin ainakin vähän enemmän oikealta, vähän paremmalta eikä energiavirtaus välillämme ole kyllä millään lailla heikko. Silti, et riitä, et kelpaa. Mikä mussa on vikana?

It's hard to believe that there's nobody out there It's hard to believe that I'm all alone

Live-musiikkia alakerrassa aina maanantaisin ja viikonloppuisin, tuttu baarimikko, Skotlannista kotoisin oleva laulaja/kitaristi Roby ja me kolme lavalla maanantai-iltana, Anna mulle. Myöhemmin, kun paikka on tyhjempi, tanssimme pöytien välissä ja pidämme toisiamme käsistä kiinni. Suutelet minua julkisella paikalla; kantakapakassa ja kotikadullani, mitä et yleensä tee.
Päivistä puuttuu jatkumo, yhtenäisyys, tasapaino ja odotettavuus. Yhtenä päivänä en tahdo saada katsettani irti Sinusta enkä osaa keskittyä muihin ympärillä, toisena päivänä huomaan katsovani ihmisten vilinää Fredrikinkadulla selkäsi takana enkä muista yksityiskohtia kertomistasi asioista. Tapaamme taas illalla ja kohtaamme alakerrassa ranskalaiset capoeiraharrastajat, keskitymme hetkeksi vasemman käteni motoriikan puutteellisuuteen ja kyselen asioita, joihin ei Sinulla tai kai kenelläkään toisellakaan ole antaa minua tyydyttäviä vastauksia.
Rappukäytävässä välkkyvät valot, minä ja Sinä, yö, välkkyvät valot rytmittävät keskustelua, jota en odottanut käytävän, vielä, tai ehkä koskaan.

Jos ajatukset on itketty ja mieli on tyhjä, mitä jää jäljelle?

Ja jos Jumala haluaa tulla minun sydämeeni asumaan, kuka minä olen Häntä kieltämään?

WHERE DOES THE GOOD GO?

Kuulun julkisiin liikennevälineisiin, kuulun linja-autoihin ja raitiovaunuihin, ihmisten keskelle ja matkan varrelle, kuulun kohtaamisiin linja-auton kuljettajan kanssa ja kuulun linja-auton ensimmäiselle penkkiparille, ja jos vanhempi rouva tarvitsee paikkani, nousen ja seison loppumatkan. Nyt kun pakkanen on tammikuussa tullut ja lumi jäänyt maahan jo useammaksi päiväksi, liikenne on kai jatkuvasti sekaisin ja myöhässä, eikä se kyllä haittaa yhtään mitään. Eiraan vievän linja-auton etunäytössä lukee "Munkkivuori" ja kun ilmoitin siitä kuljettajalle, vaihdoimme kuulumiset ja hän antoi vihreään matkakorttiini oranssin suojakotelon.

Viikot ilman kirjoittamista ovat kai jo muuttuneet kuukausiksi, enkä ole osannut tuoda julki niitä ajatuksia ja niitä ihmisiä, joita olen kokenut ja tavannut ja kohdannut. Miten kertoa ystävällisestä kameraliikkeen omistajasta, jonka kanssa herätimme Vapaakirkon kirpputorilta ostamani filmikameran uudestaan henkiin, miten kertoa, kuinka kanssakäymisemme jälkeen hymyilin Porthaninkadulle astuessani niin, että hymyni tarttui pieneen tyttöön ja vanhaan herraan? Miten kertoa amerikkalaisista turisteista, jotka erosivat Mannerheimintiellä hetkeksi ja sopivat tapaavansa toisensa taas myöhemmin tai miten kertoa, kuinka en ole nähnyt samanlaista rakkauden paloa, kuin heillä oli ja toivon kovasti, voi, niin kovasti, että edelleen on, elokuvissakaan? Miten kertoa tulitaiteesta ja soittavasta orkesterista Helsingin päärautatieasemalla?
Miten kertoa Hänestä; miten kertoa siitä, kuinka ensimmäisen kerran kahdestaan tavatessamme poikkesimme Liisa Kosolovskyn taidenäyttelyyn Bulevardilla, tai miten kertoa Kahvisalongissa ja Cafe Lasipalatsissa käymistä keskusteluistamme, miten kertoa ravisuttavasta vapauden tunteesta, jonka Hän sai minussa aikaan? Miten kertoa ikäerosta ja siitä, kuinka ikä ehkä sittenkin on muutakin, kuin pelkkiä numeroita? Miten kertoa siitä, että nyt, kun jälleen olen yksin yksin, en siltikään osaa olla? Miten kertoa siitä, kuinka aika juoksee hervottomana jossain kaukana edessä päin, kuinka aika ei ole koskaan läsnä, vaan aika on aina vähän edempänä ja silti se on ehkä vähän myös tässä, kai aika on tässäkin tammikuun keskiviikkoaamussa ja viime kesän puistoissa, muuttopäivässä ja työpaikan pikkujouluissa.
Mutta miten kertoa siitä, että paras ystäväni lähti Lontooseen rakkautensa luokse, kuinka kertoa ikävästä ja siitä, kuinka joissain tilanteissa ei todella osaa sanoa mitään eikä tehdä mitään, kuinka kertoa siitä, miten toivoo silti olleensa tarpeeksi? Miten kertoa siitä, että ei silti ehkä mikään tai kukaan koskaan ole tarpeeksi, kuinka ei ole olemassa minkäänlaista tiettyä rimaa tai tunnetta, jonka saavuttaessa vihdoin olisi "valmis", "kunnossa" tai "onnellinen"?
En ole osannut kertoa edellä mainitsemistani asioistani enkä siitä, miten aurinko valaisee huoneeni aamuisin tai että ikkunaani ei saa ripustettua verhoja. Eikä se kyllä haittaa yhtään mitään.

Blessed is this life ohhh and I'm gonna celebrate being alive

Täällä välimatkat ovat lyhyitä, kahvilat vierekkäin, thaihieronta ja verotoimisto, ruokakaupassa luomutuotteita ja alakerrassa baari, täällä välimatkat ovat lyhyitä, eikä julkisia liikennevälineitä tarvitse välttämättä käyttää ollenkaan, jos ei tahdo, ja minä kävelen mieluummin. Mannerheimintiellä ja muillakin teillä, punaiset ja vihreät valot, ne vaihtuvat ja loistavat, joko vihreää tai punaista valoa, ne vaihtuvat ja ihmiset odottavat, joku kävelee punaisia päin, minäkin joskus, mutta kun vihreä valo vaihtuu, me lähdemme samaan aikaan liikkeelle ja keskellä suojatietä, keskellä me kohtaamme ja sen jälkeen hetki on ohitse ja päädymme toisiin paikkoihin. Punaisissa ja vihreissä valoissa, vanhoja rouvia ja pieniä lapsia, pitkiä ja lyhyitä askeleita, jollain on kiire ja nopea askel, minäkin siellä, eilen annoin valon vaihtua vihreäksi ja lähdin liikkeelle samaan aikaan työmiesten kanssa.

Junassa humalainen nainen, hän lukee kirjaa minun käsistäni ja kun huomaan, hän lopettaa, ja minä avaan kirjan hänenkin luettavakseen, avaan sen hänenkin luettavakseen, lue, lue ja lue ja ymmärrä, mutta hän ei uskalla lukea enää. Ulkona on kylmä ja kylmässä kädet kohmettuu, ostin nahkahanskat Kontulasta ja unohdin ne reppuuni, muistan nahkahanskat, kun käteni kohmettuvat kylmässä, mutta kun lähden kotoa, kun lähden töihin tai kouluun, kun lähden ruokakauppaan tai kun tapaan ystäväni kellon alla, kun lähden, en muista kaivaa nahkahanskoja repustani ja käteni kohmettuvat jälleen. Kylmässä kädet kohmettuvat ja iho muuttuu punaiseksi, punainen väri on voimakas väri ja siksi kai ihmisestä tulee voimattomampi, voimaton kylmässä, koska voima karkaa punaisiin poskiin ja kohmettuneisiin kämmeniin. Kohmettuneet kämmenet, minun käsistäni on tullut kuivat, en muista rasvata niitä aamuisin tai iltaisin, joskus en moneen päivään ja pelkään vähän, mitä talvi tekee kuiville käsilleni. Minun kuivat käteni, kynsissä punaista tai mustaa väriä, minun kuivat käteni, rasvaan niitä kookosöljyllä silloin kuin muistan, mutta muistan vain harvoin ja käsistäni on tullut kuivat, vain punaista tai mustaa väriä, väritöntäkin joskus ja kerran kokeilin sinisen kimaltelevaa, menin nukkumaan värin ollessa vielä kostea ja kynsistäni tuli rumat, rumat kynnet kuivissa käsissäni enkä muistanut kahteen päivään ottaa väriä pois. Sinisen kimaltelevat kynnet kuivissa käsissäni, poistin värin kahden päivän jälkeen ja vaihdoin värin punaiseksi, punainen on voimakas väri ja kylmässä voima karkaa poskiin ja kohmettuneisiin käsiini.

Nyt on maanantai ja viime viikolla, perjantaina, minun mummoni tuli luokseni kylään, minun mummoni toi mukanaan marjoja ja punaviinimarjamehua. Minun mummoni, rakastan häntä paljon, hän on tuntenut minut aina. Minun mummoni, minun luonani kylässä, ei äitiä tai veljeä missään, minun luonani, minun keittiössäni. Minun mummoni, hän toi pakkaseen marjoja ja sämpylöitä, ja jääkaappiin punaviinimarjamehua ja erilaisia hilloja, olen odottanut niitä ja kotini tuntuu enemmän minulta, minun kotini ja marjoja mummon pihalta, olen syönyt niitä kauan ja juonut kuumaa mehua, joskus juon sitä kylmänä, kesällä kun aurinko paahtaa kuumana ja pelkään sen polttavan ihoni, kylmää punaviinimarjamehua. Nyt on kylmä, kohmettuneet, kuivat käteni ja niissä lempimukini, kuumaa mehua, uskon sen parantavaan voimaan, punaviinimarjamehua, juon sen tulikuumana. Kaivan mikron tiskialtaan alta tai keitän mummon mehun kattilassa, kattilat olemme saaneet isovanhemmilta ja suosikkiopettajaltamme, yksi kattiloistamme paloi pohjaan, kun keitimme aamupuuroa emmekä olleet varmoja, mihin viedä pilalle mennyt kattila.

---

Joskus, kun istun linja-autossa meren kohdalla, joskus, kun silloin katson vanhaa miestä, minä pelkään pakahtuvani ja käännän katseeni taivaalle. Ja kun iäkäs rouva silloin istuu vanhan miehen viereen, he puhuvat vanhaa suomea, he puhuvat vanhaa suomea ja minä en tiedä mistään mitään. Rautatientorilla romanialaiset myyvät lehtiä ja minä välttelen heitä katseellani, illalla tulen siitä surulliseksi ja seuraavana päivänä ja toisenakin, se tapahtuu taas ja annoin rahaa Nenäpäivän keräykseen. Kohtaamisia, sitä elämä on täynnä ja pelkästään, kohtaamisia julkisissa liikennevälineissä, kohtaamisia Johanna Tukiaisen kanssa alakerran pubissa, kohtaamisia kotikadulla uusien naapureiden kanssa ja kohtaamisia keskellä ei mitään, kohtaamisia, kun on hetken varma, että on täydellisen yksin ja sitten ei olekaan enää. Ja kun kohtaa toisen, kun kohtaa pienen intialaisen tytön ruokakaupassa ja kun kohtaa miehen myrskyssä lenkillä, kun mies juoksee rinnallani arkivaatteissa ja keskustelemme juoksemisesta, kun kohtaan juoksevan miehen Hietaniementorilla, silloin se on kaikki mikä merkitsee enkä haluaisi missään muualla ollakaan. Kohtaamisia, se on mitä on ja se on kaikkein tärkeintä ja linja-autoon noustessa ja linja-autosta lähtiessä, on tärkeää sanoa päivää ja tärkeää on myös kiittää, minun henkeni ja elämäni kolmekymmentä minuuttia afrikkalaisen kuskin käsissä, minun henkeni ja elämäni, on tärkeää kiittää lähtiessään, koska henki ja elämä on taas minun ja varmaan ennen kaikkea Jumalankin käsissä, eikä afrikkalainen mies ajanut kolaria tai suistunut tieltä, minun henkeni ja elämäni kolmekymmentä minuuttia hänenkin käsissään, silloin on tärkeää sanoa päivää ja kiittää lähtiessään.

Saan päättää, tiskaanko astiat heti niitä käytettyäni vai myöhemmin ja yleensä tiskaan kuitenkin, saan päättää valehtelenko itselleni ja muille, vai katsonko totuutta silmiin ja yleensä päätän mieluummin katsoa ja silloin en todella tiedä, mitä tapahtuu tai mitä on, mutta totuus ja silmiin katsominen, ne ovat ja pysyvät vaikka päättäisinkin valehdella. Voin katsoa totuutta silmiin kaksi yötä ja päivää, tai voin katsoa ja päättää heti ja voin myös jättää katsomatta. Koska kuulemma sen minkä taakseen jättää, sen minkä taakseen jättää löytää edestään ja totuus tulee joskus ilmi kuitenkin, siksi voin katsoa kaksi päivää ja kaksi yötä ja toivoa ja uskoa, että totuus jonka toivon todeksi todella on totuus ja kai sen löytää edestään lopulta kuitenkin.